Viime viikko meni turvoksissa ja vuotaen.

Olen ilmeisesti vetänyt jostain maailmankaikkeuden allergia-arpajaisista tänä vuonna leppä-lapun. En tiedä että olisin koskaan ollut puille aikaisemmin allerginen, paitsi yhtenä -90-luvun lopun keväänä koivuille. Mutta silloin olivat kaikki muutkin.

Yksi Saksan parhaita puolia oli se, että siellä hengatessa lähes kaikki nuha oli puhtaasti virusperäistä. Tällä kertaa silmät paisuivat umpeen oikein reippaasti ja tulehtuivat siihen perään. Aloin syömään uudenmerkkistä antihistamiinia, joka on ihan säälittävää: herään aamuisin yltä päältä rähmässä ja päivät menee koomassa. Pakko löytää jostain vanhat reseptit ja käydä käyttämässä ne YTHS:n kautta.

Mutta sainpahan luettua loppuun ensimmäisen yli tuhatsivuisen saksankielisen romaanin. Tykkäsin "Avalonin usvista" kovasti teini-ikäisenä, mutta ilmeisesti jotain joko lisääntyy suomeksi käännettäessä tai häviää saksaksi käännettäessä, koska "Die Nebeln von Avalon" on ehkä tylsin ikinä lukemani arthuriaaninen romaani. Ja se kestää yli tuhatsata sivua. Suorastaan eddingiaaninen venyte, siis.

Lukemisen lisäksi olen pääasiassa nukkunut, noin kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Olen ruvennut näkemään veretseisauttavia painajaisia. Terapeuttini saa niistä aika jänniä juttuja irti.