Frau Schulla sanoo, että elän tällä hetkellä pesukone-elämää. Hyvä että sanoo, helpottaa, kun jollain on sana, joka kertoo, miltä tuntuu.

Olen varmaan vuosia elänyt olotiloissa. Olotilat ovat ikään kuin pitkittyneitä tunteita. On kolme päivää iloista, neljä päivää ahdistaa, sitten ei taas pariin päivään tunnu oikeastaan miltään ja sen jälkeen voi taas ahdistaa useita päivä putkeen. Positiiviset tunteet ovat tietysti olleet niitä, jotka läikähtelevät hetkeksi esiin sammuakseen pian pois, kun taas negatiiviset tunteet tuppaavat hengaamaan pidempään. Positiiviset tunteet ovat lisäksi yleensä niitä, jotka aiheutuvat suhteista toisiin ihmisiin: kiitollisuus, empatia, ilo. Ja ahdistuneena sitä tuppaa poistamaan itsensä sosiaalisista ympyröistä, ettei aiheuttaisi toisille ihmisille pahaa mieltä. Kaiken alla lymyilee rakkaus ja onnellisuus: se on kumma juttu miten voi olla ahdistunut, vaikka tiedostaa olevansa periaatteessa varsin onnellinen ihminen, jolla ei ole juuri mikään pielessä.

Nyt ollaan kuitenkin siirrytty tällaisesta multimodaalisen synkronian tilasta pesukoneeseen. Ja se kyllä hämmästyttää ja kummastuttaa. Ensin on viisi minuuttia energistä, sitten kaksi tuntia surullista, sitten puoli päivää tyytyväistä ja sitten vähän aikaa ei mitään, kunnes taas yllättää joku tunne. Ja tunteiden skaala on laajentunut niin paljon, että ei ole edes sanoja kaikelle. Olen jopa onnistunut olemaan vihainen, mitä ei ole tapahtunut yli vuoteen. Mutta hämmentävää on, kun joutuu asentamaan itsensä uusiksi.

Normaalisti ahdistumisen tajutessani seuraava ajatus on ollut, että tässä nyt menee sitten taas pari päivää mitään tekemättä ja toivottavasti ruoka riittää siihen saakka kunnes pystyn lähtemään taas ulos ovesta. Nyt menee monesti niin, että ahdistus ei pilaa kuin yhden päivän tai sitten se saattaa mennä pois parissa tunnissa ihan ilman mitään sen kummempia värkkäilyjä. Tai  ahdistus paljastuukin tarkemmalla tunnustelulla kevyemmäksi painostavuudeksi, josta huolimatta voi tehdä asioita.

Hämmennystä lisää se, että vaikka olen oppinut tajuamaan, miltä musta tuntuu, en oikein osaa vielä sen ihmeempiä analysoida, että miksi tuntuu siltä miltä tuntuu. Ne vaan tulevat jostain ja menevät jonnekin. Vielä hurjempaa on, jos joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa toisaalta tuntuu joltain, ja toisaalta joltain muulta.

Tänään oli taas huonompi aamu, en pystynyt lähtemään elikkotunnille. Toisaalta, olen kirjoittanut useamman tunnin ajan tutkimussuunnitelmaani uusiksi. Toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä, että en mennyt ja jätän vielä iltapäivänkin tunnit väliin. Toisaalta olen innoissani väitöskirjastani. Toisaalta harmittaa, että olen tällainen luuseri. Toisaalta on hienoa, että väitöstyötyöt edistyvät, mikä vähän niin kuin tarkoittaa, että saamattomia luusereita tässä ei kuitenkaan nyt olla. Pääasia kai että jonkin sortin tasapainoon ollaan matkalla.

Kaikenlaisia muitakin sivuoireita tässä on. Empatiakyky tuntuu tipahtaneen aika lailla, kun tässä hämmennyksen tilassa on aika itsekeskeinen, kiinnittää paljon huomiota itseensä. Ennen pystyi olemaan koko ajan hyvin varma siitä, mitä oli itsessä meneillään. Elättelen toivoa, että tämä ei ole pysyvä tila, vaan palaudun normaalimpaan suuntaan, kun omien tunteiden analyysi kehittyy.

Lisäksi itsearvostuksen nousu aiheuttaa ylimääräisiä sosiaalisia paineita. Harmittaa, jos muut käyttäytyvät mielestäni huonosti minua kohtaan, ja pitää asettaa raja sille miten minua saa kohdella. En osaa kuitenkaan vielä oikein ilmaista harmistustani, vaan tyydyn poistamaan itseni paikalta tavalla tai toisella, kun en halua toisia loukata. 

Joskus tuntuu siltäkin, että keksin näitä juttuja ihan omasta päästä huomiota kerjätäkseni. Että olen sekaisin ihan eri tavalla kuin annan muiden kuvitella olevani sekaisin, enkä ansaitse mitään apua. Ehkä on ihan hyväkin että itse-epäilys ei ole kokonaan kadonnut, onpa jotain tuttuakin sitten jäljellä. Ja varomekanismi liiallista itsetyytyväisyyttä vastaan.

Täällä pesee ja klinkoaa.