Sain tiistaina viisi päivää lisäaikaa artikkelin kirjoittamiseen. Kun muillekin oli annettu. En edes pyytänyt, kyselin vaan toimintatapoja tiettyjen teknisten ongelmien suhteen.

Kävi niin kuin arvata saattaa. Loppuviikon olen tuskastellut artikkelin loppuunsäätämisen kanssa. Sen sijaan että olisin pikaisesti käväissyt artikkelin kipupisteet läpi ja hoitanut ne tekniset sellaiseen vaiheeseen kuin kykenen, olen pääasiassa ahdistunut siitä, että kyseinen homma pitäisi suorittaa.

Samalla kaikki muu suoritettava on jäänyt suorittamatta. Paitsi koulunkäynti, mikä on huomattava parannus aiempiin viikkoihin.

Tosin joitain valaistumisiakin on tähän viikkoon mahtunut. Suoritin tiistaina kymmentuntisen seminaaripäivän, mistä tuli oikein hyvä mieli ja innostus. Keskiviikkoaamuna olinkin sitten niin kuollut, että ei tullut lähdettyä. Ja olin vihainen itselleni alisuorittamisesta ja laiskuudesta.

Kunnes tajusin, että tämä tällainen on juuri sitä ääripisteiden välistä heiluriliikettä, jota Frau Sch. väittää minun tekevän. Ensin suoritetaan suorituspotentiaalin ääripisteeseen asti, jonka jälkeen henki ja ruumis protestoivat suorittamalla itsensä lepopotentiaalin ääripisteeseen. Frau Sch:n ratkaisu on pienentää heilurin liikerataa: jos ei suoriteta liikaa, pärjätään vähemmällä levolla. Ei se näköjään auta, että joku puhuu järjellisiä, pitää sisäistää älyämällä ihan itte.

Olen ilmeisesti sellaista hämäläisittäin valaistuvaa sorttia, kun keskiviikkopäivä meni enimmäkseen nukkuessa ja murjottaessa. Torstaina kävin käynnistysvaikeuksista huolimatta seminaareissa, mikä oli positiivista. Artikkelin painaessa en sitten mitään sen ihmeellisempää saanutkaan aikaiseksi, paitsi paniikkia finanssiasioista. Seuraavat viikot elellään säästökuurilla, mutta palkintona on ylimääräiset lentoliput Köpiksestä Helsinkiin ja Helsingistä Berliiniin.

Perjantaina yritin tosi kovasti saada jotain hyödyllistä aikaan, mutta mitään aikaansaannoksia ei varsinaisesti materialisoitunut. Sain tosin selville miten täältä pääsee halvimmin Berliiniin, eikä siinä mennyt kuin kolme tuntia, kiitos Deutsche Bahnin kämästen www-sivujen.

Sen jälkeen kävin bilettämässä Clairen siivellä amerikkalaisissa 21-vuotissynttäreissä. Juhlakalu meni tillin tallin ympäriämpäri jo kekkereihin saapuessamme. Lähdimme brittijoukkueella pubiin puolitoista tuntia myöhemmin, kun kuorokaraoke alkoi kuulostaa kaatokännisten lehmien määynnältä.

Tänään olenkin sitten jo kirjoittanut artikkelin alun uusiksi.

Projekti keskeytyi kun Claire pakeni tänne kämppistensä pizzailtaa. Paikallinen sosiaalidynamiikka ei eroa juurikaan teini-ikäisten vastaavasta, ja henkilöristiriidat korostuvat aina kun paikalla on yli kaksi ihmistä. Erityisesti jos joukossa hengaa useamman kuin yhden sukupuolen edustajia.

Mekin tehdään pizzaa.