Kävin lääkärireissujen välissä hulluilla päivillä. Ostin sukkia. Mietin, että pipo olisi ollut paljon kuvaavampi ostos, mieluiten kireä, alumiininen ja antenneilla.

Olen ollut pari viime päivää todella, todella vihainen. Vihaa aiheuttaa kaikki. Paitsi Rakkain. Mutta muuten on koko vitun kosmos ihan perseestä ja saisi hukuttaa itsensä. Ja mua ei tarvitse sitten herättää.

Ja Eilakin on ihan tyhmä. Minä mitään muistuttelua elämän realiteeteista kaipaa, vaan unta. Vihaan sitäkin, että päivät vaan juoksee nukkuessa ohi. Ja eniten vihaan itseäni. Eila sanoo, että pitää uskaltaa antaa tunteille tilaa ja lakata sabotoimasta omaa elämäänsä. Vihaan sitäkin.

Vihaan vanhempianikin. Mutta sitä ei voi ääneen sanoa, koska niille tulee paha mieli. Ja se nyt vaan on sellainen juttu, että mieluummin tapan itseni kuin aiheutan äidille pahaa mieltä. Isä puolestaan kilahtaa ihan täysin, jos sille aiheuttaa pahaa mieltä, jolloin ympäristössä elävät joutuvat syyttöminä kärsimään. Ja sitten on taas koko maailma täynnä pahaa mieltä ja se on mun vika. Ei sellaista syyllisyyttä ihminen kestä.

Lääkäritäti lohdutteli, että tämä on positiivinen merkki siitä, että terapiaprosessi on alkamassa. Justiinsa tällä hetkellä tuntuu taas siltä, että jos tämä on tätä nyt tästä eteenpäin, niin minä vaihdan hiippakuntaa. Vaihtoi mun lääkkeet kuitenkin, laittoi  labrat ja sairaslomaa. 

Sivuoireita odotellessa hengaan huomispäivän rahoittajien kanssa leveä hymy naamalla vähintään kahdeksan tuntia.

Grrrrr.