Akateemisessa kontekstissa on useimmiten suunnattoman helppo höpläyttää itsensä. Ajattelu kun on lähtökohtaisesti raskasta puuhaa. Erityisesti toisten ihmisten ajatusten ajattelu vaatii yletöntä pähkäilyä.

Monesti käy niin, että älyllisessä laiskuudessaan sitä vaan tyytyy toteamaan, että hyvä on, oletetaan että asiat ovat niinkuin joku niiden sanoo olevan, kunnes putkahtaa todisteita tällaista oletusta vastaan tai sen puolesta. Erityisesti, jos ajatus ei ole mitenkään omalta kannalta merkittävä.Hyvän (tai edes loogisen) ajattelijan  merkki on, että hänen omasta tekstistään ei löydy missään vaiheessa vastatodisteita. Usein löytyy, jos yhtään jaksaa muistella, mitä tekstissä on aiemmin todettu.

Sitten on olemassa se toinen ääripää, jossa lukee epäuskoisena jotain pulautusta, joka saa höpönkukkumittarin piiputtamaan. Ja sitten pitää perustella itselleen, että miksi. Tämä vaatii jo ajattelutyötä. Sen jälkeen pitäisi pystyä perustelemaan sama muille. Mitä tunnetumpi ajattelija sen höpökukun on maailmaan oksentanut, sitä järeämmät todisteet pitää jostain akateemisesta lävestä reväistä.

Sekään ei ole hyvä, että on jostain samaa mieltä kuin joku toinen. Pitää taas perustella, että miksi. Erimielisyydet ovat siitä hyviä, että ne voi suuressa osassa tapauksia jättää huomiotta - akateemisessa maailmassa älyllinen sonta vaietaan kuoliaaksi ennen kuin se alkaa kasvattamaan päivänkakkaroita, jos vain suinkin ehditään. Oikeat historioitsijat eivät pidä David Irvingiä histoirioitsijana, hänen teoksiinsa ei viitata missään. Paitsi antisemitismitutkimuksissa, joissa niitä voidaan tutkia tutkimuksen kohteena.

Kaikkein eniten ärsyttää joutua toisaalta-mutta-toisaalta -tilanteeseen. Että toisaalta olisi vähän niin kuin samaa mieltä, jos sen perustelisi näin, mutta toisaalta taas sitä olisi eri mieltä, jos sen perustelisi noin. Kert silloin joutuu ihan oikeasti pohtimaan syntyjä syviä ja tekemään lisää tutkimusta.

Miellyttävintä on lukea juttuja, joiden kanssa on samaa mieltä, erityisesti jos hänen todistusaineistonsa mitenkään sivuaa omaa todistusaineistoa. Nämäkin tyypit ovat usein takinkääntäjiä: annetaan ensin syötiksi jotain hyvää kamaa, ja vedetään sitten hatusta paskaa perään. Koska jutun alkupuoli on nostanut odotushorisontin korkealle, lopputekstin ajan sitä yrittää väkisin kaivella helmiä tunkiolta. Ihan kaiken varalta. Useimmiten se on ajan tuhlausta, mutta etukäteen ei voi tietää.

Nopeinta on lukea juttuja, joiden tietää olevan höpönkukkua jo etukäteen - jos kirjoittajaa mainostetaan tieteen sosiologina, voin olla melkein varma, että sen juttuja lukiessa vesi tirsuu silmäkulmista joko pidätetyn naurun tai murskaavan myötähäpeän ansiosta. Niitäkin pitää kuitenkin lukea varmuuden vuoksi: ensinnäkin on hyvä ottaa selvää siitä, mitä vihollisleiri vääntää samoista lähtökuopista. Ja toisekseen, saattaahan sielläkin joku vahingossa löytää hyvän ajatuksen, vaikka äärimmäisen vaikeaa se näyttää olevan. Lisäksi on hyvä vähän seilata varpaisillaan oman kentän ulkopuolella, ei tule niin fakkiuduttua omiin nerokkuuksiin, kun niitä joutuu peilaamaan eri setin kautta.

Perusajattelu on kuitenkin se hankalin homma. Kun pitäisi pystyä ajattelemaan kaikilta olennaisilta kanteilta. Lisäksi olisi olennaista tajuta kirjoittajan oma ajatus, mikä on minulle erityisen vaikeaa. Mä olen enemmän postmoderni adaptoija - vaikkei kirjoittajan alkuperäinen ajatus ihan selviäisikään, voin hyödyntää ajatuksen niin kuin sen itse ymmärsin suhteessa omaan aineistooni melko vähillä omantunnontuskilla. Pitää vaan todeta ääneen oman tulkinnan olevan oma tulkinta, ei se mitä kyseinen ajatelija tarkoitti.

Useimmiten kuitenkin ihmiset  tulkitsevat toisten ihmisten sanomiset ihan miten itse tykkäävät, tai kehittelevät muiden ihmisten ajatuksista omiaan. Perheriidoilta vältytään, jos ihmiset myöntävät tulkitsevansa näin tehdessään, eivät väitä tietävänsä mitä toinen oikeasti ajatteli.

Tähän loppuun haluaisin viitata kahteen tieteentutkijaan. Tim Dant sanoo, että esineet ovat olemassa vain suhteessa omistajaansa ja tämän elämäkertaan. Bruno Latour toteaa, että esineillä on sosiaalinen elämä. Toinen näistä on hourupäinen (ja oletettavasti vielä überrelativisti ja postmodernisti) tieteen sosiologi. Toinen on puolestaan tieteen antropologi, jonka kanssa olen tutkimusaineistoni perusteella samaa mieltä ainakin tämän lausunnon suhteen, joten olen jäävi arvostelemaan hänen intellektuaalisia kykyjään.