Akateemisessa kontekstissa on useimmiten suunnattoman helppo höpläyttää
itsensä. Ajattelu kun on lähtökohtaisesti raskasta puuhaa. Erityisesti
toisten ihmisten ajatusten ajattelu vaatii yletöntä pähkäilyä.
Monesti käy niin, että älyllisessä laiskuudessaan sitä vaan tyytyy
toteamaan, että hyvä on, oletetaan että asiat ovat niinkuin joku niiden
sanoo olevan, kunnes putkahtaa todisteita tällaista oletusta vastaan
tai sen puolesta. Erityisesti, jos ajatus ei ole mitenkään omalta
kannalta merkittävä.Hyvän (tai edes loogisen) ajattelijan merkki
on, että hänen omasta tekstistään ei löydy missään vaiheessa
vastatodisteita. Usein löytyy, jos yhtään jaksaa muistella, mitä
tekstissä on aiemmin todettu.
Sitten on olemassa se toinen ääripää, jossa lukee epäuskoisena jotain
pulautusta, joka saa höpönkukkumittarin piiputtamaan. Ja sitten pitää
perustella itselleen, että miksi. Tämä vaatii jo ajattelutyötä. Sen
jälkeen pitäisi pystyä perustelemaan sama muille. Mitä tunnetumpi
ajattelija sen höpökukun on maailmaan oksentanut, sitä järeämmät
todisteet pitää jostain akateemisesta lävestä reväistä.
Sekään ei ole hyvä, että on jostain samaa mieltä kuin joku toinen.
Pitää taas perustella, että miksi. Erimielisyydet ovat siitä hyviä,
että ne voi suuressa osassa tapauksia jättää huomiotta - akateemisessa
maailmassa älyllinen sonta vaietaan kuoliaaksi ennen kuin se alkaa
kasvattamaan päivänkakkaroita, jos vain suinkin ehditään. Oikeat
historioitsijat eivät pidä David Irvingiä histoirioitsijana, hänen
teoksiinsa ei viitata missään. Paitsi antisemitismitutkimuksissa,
joissa niitä voidaan tutkia tutkimuksen kohteena.
Kaikkein eniten ärsyttää joutua toisaalta-mutta-toisaalta
-tilanteeseen. Että toisaalta olisi vähän niin kuin samaa mieltä, jos
sen perustelisi näin, mutta toisaalta taas sitä olisi eri mieltä, jos
sen perustelisi noin. Kert silloin joutuu ihan oikeasti pohtimaan
syntyjä syviä ja tekemään lisää tutkimusta.
Miellyttävintä on lukea juttuja, joiden kanssa on samaa mieltä,
erityisesti jos hänen todistusaineistonsa mitenkään sivuaa omaa
todistusaineistoa. Nämäkin tyypit ovat usein takinkääntäjiä: annetaan
ensin syötiksi jotain hyvää kamaa, ja vedetään sitten hatusta paskaa
perään. Koska jutun alkupuoli on nostanut odotushorisontin korkealle,
lopputekstin ajan sitä yrittää väkisin kaivella helmiä tunkiolta. Ihan
kaiken varalta. Useimmiten se on ajan tuhlausta, mutta etukäteen ei voi
tietää.
Nopeinta on lukea juttuja, joiden tietää olevan höpönkukkua jo
etukäteen - jos kirjoittajaa mainostetaan tieteen sosiologina, voin
olla melkein varma, että sen juttuja lukiessa vesi tirsuu silmäkulmista
joko pidätetyn naurun tai murskaavan myötähäpeän ansiosta. Niitäkin
pitää kuitenkin lukea varmuuden vuoksi: ensinnäkin on hyvä ottaa selvää
siitä, mitä vihollisleiri vääntää samoista lähtökuopista. Ja
toisekseen, saattaahan sielläkin joku vahingossa löytää hyvän
ajatuksen, vaikka äärimmäisen vaikeaa se näyttää olevan. Lisäksi on
hyvä vähän seilata varpaisillaan oman kentän ulkopuolella, ei tule niin
fakkiuduttua omiin nerokkuuksiin, kun niitä joutuu peilaamaan eri setin
kautta.
Perusajattelu on kuitenkin se hankalin homma. Kun pitäisi pystyä
ajattelemaan kaikilta olennaisilta kanteilta. Lisäksi olisi olennaista
tajuta kirjoittajan oma ajatus, mikä on minulle erityisen vaikeaa. Mä
olen enemmän postmoderni adaptoija - vaikkei kirjoittajan alkuperäinen
ajatus ihan selviäisikään, voin hyödyntää ajatuksen niin kuin sen itse
ymmärsin suhteessa omaan aineistooni melko vähillä omantunnontuskilla.
Pitää vaan todeta ääneen oman tulkinnan olevan oma tulkinta, ei se mitä
kyseinen ajatelija tarkoitti.
Useimmiten kuitenkin ihmiset tulkitsevat toisten ihmisten
sanomiset ihan miten itse tykkäävät, tai kehittelevät muiden ihmisten
ajatuksista omiaan. Perheriidoilta vältytään, jos ihmiset myöntävät
tulkitsevansa näin tehdessään, eivät väitä tietävänsä mitä toinen
oikeasti ajatteli.
Tähän loppuun haluaisin viitata kahteen tieteentutkijaan. Tim Dant
sanoo, että esineet ovat olemassa vain suhteessa omistajaansa ja tämän
elämäkertaan. Bruno Latour toteaa, että esineillä on sosiaalinen elämä.
Toinen näistä on hourupäinen (ja oletettavasti vielä überrelativisti ja
postmodernisti) tieteen sosiologi. Toinen on puolestaan tieteen
antropologi, jonka kanssa olen tutkimusaineistoni perusteella samaa
mieltä ainakin tämän lausunnon suhteen, joten olen jäävi arvostelemaan
hänen intellektuaalisia kykyjään.
torstai, 2. maaliskuu 2006
Kommentit