Tänään oli Suuri Anoppien Kohtaaminen.

Joka meni varsin jouhevasti. Kukat tulivat toiselta puolelta, cava toiselta. Löysin jopa maljakon ja viinilaseja. Hengailu oli vähän jäykkää, mutta sujui hyvässä hengessä. Osoitelistat käytiin läpi, en saanut anoppeja jallitettua osoitteenkirjoittamiseen, kun oli niin paljon muuta puhuttavaa. Sain kuitenkin delegoitua kukkaistytön mekon äitini huoleksi, ja hääpaikan koristelun roudaamisineen anopin.

Idea kiitoskorttien jakamisesta hääkarkkien ohella sai universaalin kannatuksen. Kiitoksia vaan kuvaajillemme Jaana-Marille ja Henrille, jotka nerokkaasti ehdottivat potrettien ottamista koemeikki- ja -kampauspäivänä hääpäivän sijaan. Tämä paitsi helpottaa hääpäivätouhuilua, myös auttaa varmistamaan että hääasut ovat valmiina vähintään viikkoa ennen häitä ja vihkisormuksetkin vielä tallella.

Vanhempani ihastuivat Rakkaimpaan ihan kympillä, mutta tämä nyt on varsin luonnollista. Mietitään vaikka miten mulle kävi. Perheet löysivät yhteistä puhuttavaa rakentamisesta ja matkailusta sekä vesiurheilulajeista, mikä oli varsin oletettavaa. Anopit ja apit pääsivät yllättämään nurkan takaa myös lapsuusmuisteloin, mutta mihinkään erittäin noloon ei vielä tartuttu.

Vanhempani nielivät tulevan nimenmuutokseni myös aika reippaasti. Onhan se kuitenkin ollut jo kymmenen vuotta tuloillaan, joten mitään erityistä yllätystä ei ainakaan olisi pitänyt olla. Varoittavat kuulemma isovanhempia etukäteen.

Huomenna lähtevät kutsut postiin. Mulla on tällä hetkellä harhainen käsitys siitä, että voiton puolella ollaan, mutten halua synkistää oloani realismilla juuri nyt. Suussa maistuu kuoriliima ja mahassa möyrii pulla.