Nyt alkaa olla syksyn yhdistetty opinto- ja työohjelma hallussa. Saksaa ja liiketaloustieteen perusopinnot, maanantaista keskiviikkoon. Yksi larppi ja yksi retki. Köpis siirtyy uudenvuoden tuolle puolen ja se on hyvä se.

Jos viikossa on oletusarvoisesti seitsemän päivää, joista kolme on työpäiviä, jää aikaa ainakin kahdelle vapaapäivälle ja kahdelle terapiapäivälle. Kuka tahansa normaali ihminen laskisi terapiapäivät höpöhöpövapaapäiviksi, mutta tiedän kokemuksesta, että niinä päivinä pyritään pääasiassa hengittämään, syömään ja nukkumaan katutäryttimen lempeydellä iskevien ajatusten lomassa. Tällaisen järjestelyn pitäisi auttaa varmistamaan, että ne kolme työpäivää todella tapahtuvat, ja kaikki jotka siihen päälle tapahtuvat ovat bonusta.

Otin ensikontaktia toivottavasti tulevaan psykotätiini torstaina. Onneksi oli pari toveria paikalla, muuten en ehkä olisi uskaltanut soittaa. Psykotäti oli sopivasti pirtsakan oloinen, hyvin vähän pelottava, lähes Frau Schumainen. Toivottavasti haastattelu sujuu hyvin, olisi kurjaa joutua haastattelemaan useita psykoja. Ei se ajanhukka mitään, mutta kun mun on niin vaikea torjua periaatteessa hyviä ihmisiä ihan fiilispohjalta.

Koen jälleen reipasta mutta lamauttavaa syyllisyyttä siitä, että haluan viedä yhteiskunnan resursseja ja koulutettujen ihmisten aikaa vaatimalla terapiapalveluja itselleni, kun niin moni muukin tarvitsisi. En edes tunne itseäni kauhean ahdistuneeksi enää koko ajan, muutamia päiviä viikossa vain. Ja herätessä ja nukkumaan mennessä. Mutta muuten tuntuu suhteellisen ei-mitenkään-erityiseltä.

Pelottaa se terapia tosi paljon. Pohjamutien tonkiminen saa aina aikaan metaania.