Nyt alkaa olla syksyn yhdistetty opinto- ja työohjelma hallussa. Saksaa
ja liiketaloustieteen perusopinnot, maanantaista keskiviikkoon. Yksi
larppi ja yksi retki. Köpis siirtyy uudenvuoden tuolle puolen ja se on
hyvä se.
Jos viikossa on oletusarvoisesti seitsemän päivää, joista kolme on
työpäiviä, jää aikaa ainakin kahdelle vapaapäivälle ja kahdelle
terapiapäivälle. Kuka tahansa normaali ihminen laskisi terapiapäivät
höpöhöpövapaapäiviksi, mutta tiedän kokemuksesta, että niinä päivinä
pyritään pääasiassa hengittämään, syömään ja nukkumaan katutäryttimen
lempeydellä iskevien ajatusten lomassa. Tällaisen järjestelyn pitäisi
auttaa varmistamaan, että ne kolme työpäivää todella tapahtuvat, ja
kaikki jotka siihen päälle tapahtuvat ovat bonusta.
Otin ensikontaktia toivottavasti tulevaan psykotätiini torstaina.
Onneksi oli pari toveria paikalla, muuten en ehkä olisi uskaltanut
soittaa. Psykotäti oli sopivasti pirtsakan oloinen, hyvin vähän
pelottava, lähes Frau Schumainen. Toivottavasti haastattelu sujuu
hyvin, olisi kurjaa joutua haastattelemaan useita psykoja. Ei se
ajanhukka mitään, mutta kun mun on niin vaikea torjua periaatteessa
hyviä ihmisiä ihan fiilispohjalta.
Koen jälleen reipasta mutta lamauttavaa syyllisyyttä siitä, että haluan
viedä yhteiskunnan resursseja ja koulutettujen ihmisten aikaa
vaatimalla terapiapalveluja itselleni, kun niin moni muukin tarvitsisi.
En edes tunne itseäni kauhean ahdistuneeksi enää koko ajan, muutamia
päiviä viikossa vain. Ja herätessä ja nukkumaan mennessä. Mutta muuten
tuntuu suhteellisen ei-mitenkään-erityiseltä.
Pelottaa se terapia tosi paljon. Pohjamutien tonkiminen saa aina aikaan metaania.
perjantai, 1. syyskuu 2006
Kommentit