En ole ikinä, ikinä ollut näin vihainen.

Aiemmin vihaisuus on ollut kielletty tunne: jos on tuntenut vihaisuutta, on päälle lyönyt välittömästi massiivisempi syyllisyyden ja häpeän aalto. Ääni sisältä toteaa, että kyllä sulla on kuule asiat niin hyvin ja niin paljon syytä olla kiitollinen, miten oikein kehtaat olla vihainen? Miten kehtaat vaatia muilta ihmisiltä? Ettäs kehtaat kääntää itsesi taas keskipisteeksi. Nöyrry. Häpeä. Ymmärrä muita. Ajattele muiden ihmisten tunteita.

Nyt vaan pistää vihaksi. Odotan häitäni kauhulla. Tulkitsin luotettavan tahon antamasta informaatiosta, että syytä on.

Salailu on kuitenkin osaltani ohi, vaikka tässä blogissa en tiettyjä asioita enää käsittelekään. Kieltäydyn putoamasta enää sairaaseen kuoppaan, vaikka se vetää kovasti puoleensa. Onneksi on terapia huomenna.