Taas iski kuin salamana se yksi niistä ajoista vuodessa, jolloin rahaa työnnetään tarjolle ovista ja ikkunoista.

Mutta sitten siihen pääsee kuitenkin käsiksi vasta armottoman byrokraattisen paperinsäätämisen jälkeen, jos sattuu käymään niin onnellisesti, että pääsee. Useimmat eivät pääse. Itse asiassa teatterikorkeakouluun pääsee todennäköisemmin, kuin apurahalle edes seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Että terveisiä vaan niille tyypeille, jotka opetusministeriössä sorvailevat 1600 tohtorintutkintoa suomalaisen yliopistomaailman vuositavoitteeksi, mutta rahoittavat esim. historia-alan tohtoriopiskelijoita tasan 13 kappaletta vuosittain. Mutta toisaalta, eihän kukaan mitään millään humanistitohtoreilla tee, ja mitäs humanistitohtorit rahalla, kun kirjoja saa kirjastosta ja kirjoittaa voi vaikka papan vanhalla mekaanisella kirjoituskoneella, jota käyttäessä ei sähkölaskujakaan tarvitse maksaa.

Olen käyttänyt yhden viikonlopun apurahahakemusten vääntöön. Yhdessä viikonlopussa on noin kymmenkunta työtuntia, jotka olisin vaikka voinut käyttää väitöksen tekemiseen tai webbikurssini säätämiseen. Sen sijaan käytin noin yhdeksän työtuntia apurahahakemusten tekoon, noin kaksi tuntia lenkkeilyyn, noin kaksi tuntia siivoamiseen, noin kolme tuntia väitöskirjallisuuden lukemiseen, kolmisen tuntia syömiseen ja muuhun elintoimintoja ylläpitävään säätöön, ja loput nukkumiseen ja muuhun turhaan viikonlopputoimintaan.

Jotkut superihmiset pystyvät tekemään väitöskirjaansa 12 tuntia vuorokaudessa seitsemän päivää viikossa. Minä en. Ehkä juuri sen takia kismittää niin vietävästi, että niistäkin vähistä työtunneista menee ajoittain reipas osa kaikenlaisten konferenssimatkajärjestelyjen ja apurahahakemusten säätämiseen.

Tässä ei varmaan auta muu kuin ruveta aineettomaksi ja opetella teleporttaamaan, niin nämäkin ongelmat häipyvät sen siliän tien.