Vähänkö aika juoksee kun tekee 10 tuntia töitä päivässä ja matkusteluihin menee puolestoista tunnista kahteen riippuen siitä, käykö matkalla kaupassa vai nou.

Valitettavasti ensimmäinen kopioimani kirja oli viimeinen niin hyvässä kunnossa oleva, että sen voi kopioida. Ne ei enää tee kirjoja niin kuin vuonna 1655. Nykyään kopsaan käsipelillä, noin viidestä kuuteen tuntiin päivässä, yksi foliosivu neljäänkymmeneen minuuttiin. Kun ei kädet enää jaksa, kopioin kopioitavissa olevia asioita.

Esimerkiksi sanomalehtileikkeitä. On rehellisesti sanottuna tuskallista puuhaa. Yhden palstan levyisiä juttuja ei viitsi A4:lle tai A3:lle (pituudesta riippuen) kopioida yksinään, koska silloin joutuisi kantamaan kotiin satamäärin ylimääräisiä sivuja. Useimmat jutut on kuitenkin aikanaan kätevästi taiteltu pieniksi mytyiksi, joten ne kaikki kiemurtelevat ja hötkyilevät eri suuntiin, kun niitä yrittää kopioida useamman kerrallaan.

Eilen opin jotain hienoa. Alkoi useamman tunnin lehtiartikkelikopioinnin jälkeen tuntua siltä, että elämä ei vaan ole elämisen arvoista. Kysyin itseltäni, miltä tuntuu. Vastasin, että pahalta. Totesin, että sitten on varmaan aika lopettaa ja päästää itsensä kotiin.

Ja pistin kamat kokoon ja lähdin kotiin. Ja olin ihan älyttömän onnellinen. Kävelin vielä kevätilmassa pari ylimääräistä korttelinväliä ja nautin elämisestä kaukana kopiohuoneen musteen ja otsoninhajusta. Ostin hunajamelonin ja sipsejä, ja söin ne katsellessani hömppää telkusta. Nyt tajuan mitä varten telkkari on, vaikka mieluummin nollaisin halistelemalla.

En edes jaksanut tuntea syyllisyyttä asioiden keskenjättämisestä, eikä edes tuntunut siltä että tarvitsisi. Jos ei tee asioita, se johtuu siitä että juuri sillä hetkellä ei pysty, ei siitä että on laiska ja saamaton. Jos olisin jatkanut, en olisi tänään pystynyt menemään töihin. Oiskohan tämä nyt sitä tasapainoilua järkevissä rajoissa?

Tänään se ensimmäinen artikkelilaatikko loppui jo ennen kuin alkoi elämä sapettaa. Olin äimistyksissäni, en vähiten siitä että pääsin ulos jo ennen pimeäntuloa. Palkkioksi hyvästä työstä, eli n. 5 cm kasasta A3:sia ja -4:sia hankin rapua ja ranskankermaa.

Nyt kun tajuaisi vielä syödä lounaan puoliltapäivin kello neljän sijaan, ja tehdä toiset eväät kello neljäksi, voisi elää niin kuin normaalit ihmiset. Velvollisuus- ja syyllisyydentuntohermo kiristää kuitenkin vielä: jostain syystä tuntuu mahdottomalta ajatukselta poistua koneen ja kopioitavan opuksen ääreltä arkistonhoitajan työaikana, sillä opus häipyy lukkojen taakse sillä hetkellä kun arkistonhoitajan työaika loppuu.

Tapaan huomenna kalakaverin. Näytän sille kuvia 1600-luvun kuparipiirroksista, ja se näyttää minulle museossa hengaavat vastaavat, jos tunnistaa keistä on kyse. Vasarahai on aika tunnistettava, ja pallokala ja sarvivalaan sarvi, muut ovat enemmän tai vähemmän kyseenalaisia.

Tämä on alkanut käydä tosi emotionaaliseksi tämä tutkimus. Tänään löysin ryhmävalokuvan vuodelta 1945, jossa kaksi nykyistä emeritusproffaa ovat ihan poikasina sotatamineissa. Otin siitä kopion ruokalan oveen. Täysin päinvastaisia tuntemuksia aiheutti lehtiuutinen vuodelta 1968: tullissa jäi kiinni Istanbulista museoon matkalla ollut kalakassi, jossa oli perkeiden lisäksi kahdeksan kiloa hasista. Laitan siitä kopion huomenna ruokalan oveen.

Muuten päällimmäisin tunne on valtava kaipuu. Niin kauan kaikki on ihan jees kun tekee museolla jotain tai matkustaa. Majapaikassa muistaa ettei ole kotona. Kodilla ei ole mitään tekemistä hattujen kanssa, koti on siellä missä Rakkain.