Vähänkö aika juoksee kun tekee 10 tuntia töitä päivässä ja
matkusteluihin menee puolestoista tunnista kahteen riippuen siitä,
käykö matkalla kaupassa vai nou.
Valitettavasti ensimmäinen kopioimani kirja oli viimeinen niin hyvässä
kunnossa oleva, että sen voi kopioida. Ne ei enää tee kirjoja niin kuin
vuonna 1655. Nykyään kopsaan käsipelillä, noin viidestä kuuteen tuntiin
päivässä, yksi foliosivu neljäänkymmeneen minuuttiin. Kun ei kädet enää
jaksa, kopioin kopioitavissa olevia asioita.
Esimerkiksi
sanomalehtileikkeitä. On rehellisesti sanottuna tuskallista puuhaa.
Yhden palstan levyisiä juttuja ei viitsi A4:lle tai A3:lle (pituudesta
riippuen) kopioida yksinään, koska silloin joutuisi kantamaan kotiin
satamäärin ylimääräisiä sivuja. Useimmat jutut on kuitenkin aikanaan
kätevästi taiteltu pieniksi mytyiksi, joten ne kaikki kiemurtelevat ja
hötkyilevät eri suuntiin, kun niitä yrittää kopioida useamman
kerrallaan.
Eilen opin jotain hienoa. Alkoi useamman tunnin
lehtiartikkelikopioinnin jälkeen tuntua siltä, että elämä ei vaan ole
elämisen arvoista. Kysyin itseltäni, miltä tuntuu. Vastasin, että
pahalta. Totesin, että sitten on varmaan aika lopettaa ja päästää
itsensä kotiin.
Ja pistin kamat kokoon ja lähdin kotiin. Ja
olin ihan älyttömän onnellinen. Kävelin vielä kevätilmassa pari
ylimääräistä korttelinväliä ja nautin elämisestä kaukana kopiohuoneen
musteen ja otsoninhajusta. Ostin hunajamelonin ja sipsejä, ja söin ne
katsellessani hömppää telkusta. Nyt tajuan mitä varten telkkari on,
vaikka mieluummin nollaisin halistelemalla.
En edes jaksanut tuntea syyllisyyttä asioiden keskenjättämisestä, eikä
edes tuntunut siltä että tarvitsisi. Jos ei tee asioita, se johtuu
siitä että juuri sillä hetkellä ei pysty, ei siitä että on laiska ja
saamaton. Jos olisin jatkanut, en olisi tänään pystynyt menemään
töihin. Oiskohan tämä nyt sitä tasapainoilua järkevissä rajoissa?
Tänään se ensimmäinen artikkelilaatikko loppui jo ennen kuin alkoi
elämä sapettaa. Olin äimistyksissäni, en vähiten siitä että pääsin ulos
jo ennen pimeäntuloa. Palkkioksi hyvästä työstä, eli n. 5 cm kasasta
A3:sia ja -4:sia hankin rapua ja ranskankermaa.
Nyt kun
tajuaisi vielä syödä lounaan puoliltapäivin kello neljän sijaan, ja
tehdä toiset eväät kello neljäksi, voisi elää niin kuin normaalit
ihmiset. Velvollisuus- ja syyllisyydentuntohermo kiristää kuitenkin
vielä: jostain syystä tuntuu mahdottomalta ajatukselta poistua koneen
ja kopioitavan opuksen ääreltä arkistonhoitajan työaikana, sillä opus
häipyy lukkojen taakse sillä hetkellä kun arkistonhoitajan työaika
loppuu.
Tapaan huomenna kalakaverin. Näytän sille kuvia
1600-luvun kuparipiirroksista, ja se näyttää minulle museossa hengaavat
vastaavat, jos tunnistaa keistä on kyse. Vasarahai on aika
tunnistettava, ja pallokala ja sarvivalaan sarvi, muut ovat enemmän tai
vähemmän kyseenalaisia.
Tämä on alkanut käydä tosi
emotionaaliseksi tämä tutkimus. Tänään löysin ryhmävalokuvan vuodelta
1945, jossa kaksi nykyistä emeritusproffaa ovat ihan poikasina
sotatamineissa. Otin siitä kopion ruokalan oveen. Täysin päinvastaisia
tuntemuksia aiheutti lehtiuutinen vuodelta 1968: tullissa jäi kiinni
Istanbulista museoon matkalla ollut kalakassi, jossa oli perkeiden
lisäksi kahdeksan kiloa hasista. Laitan siitä kopion huomenna ruokalan
oveen.
Muuten päällimmäisin tunne on valtava kaipuu. Niin
kauan kaikki on ihan jees kun tekee museolla jotain tai matkustaa.
Majapaikassa muistaa ettei ole kotona. Kodilla ei ole mitään tekemistä
hattujen kanssa, koti on siellä missä Rakkain.
keskiviikko, 29. maaliskuu 2006
Kommentit