Viime viikolla alkoi olla taisteluväsymystä.

Ei muuten, mutta elämän kanssa. En tajua, miksi kaikki on niin vaikeaa. Ja miksei se ole yhtä vaikeaa muille? Tai jos onkin, miten kaikki muut näyttävät selviytyvän kuitenkin, ja minä en? Mitä musta puuttuu?

Eila sanoi, että mulla on jotain mitä muilla ei ole, ja siksi elämä on niin vaikeaa. Mulla on liian ankara sisäinen äiti, jolle mikään ei ole koskaan riittävästi tai tarpeeksi hyvä. Kehua ei voi, ettei ylpisty; hyväksyä ei voi, ettei laiskistu; itkeä ei voi, koska "ei se mitään auta".

Sisäinen henkilögalleria sen kun kasvaa: sisäisen lapsen lisäksi mulla on nyt sisäinen äiti, joka pölähti paikalle juuri kun sisäinen lapsi alkoi olla jokseenkin tasapainossa. Sitä vastaan pitäisi alkaa kapinoimaan jotenkin muutenkin kuin puremalla itseä jatkuvasti nilkkaan, mutta taisteluväsy painaa päälle. Ei jaksaisi tiedostaa koko ajan, ei jaksaisi aktiivisesti muokata itseään, kun ympäristö painostaa olemaan se sama, joka on aina ollut, koska se sopii ympäristölle. Sitä tuntee tekevänsä niin väärin ja pahoin, jos nostaa itsensä ja oman perheensä oman elämänsä keskipisteeksi.   

Ja samalla pitäisi sitten vääntää työtä. Olisi artikkeli ja yksi väitöskirjan johdanto. Sisäinen äiti menee, että ei siittä tule mitään jos et tee sitä, tätä ja tota heti nyt. Sisäinen lapsi ahdistuu ja haluaa vaan nukkua. Sisäinen äiti menee, että kyllähän me se tiedettiin, ei susta mitään tuu, menisit oikeisiin töihin. Ja välipalaa et ole ainakaan ansainnut.

Elä tässä näiden kanssa sitten. Onneksi on vielä Rakkainkin, ei muuten jaksaisi.