Viime yönä tapahtui jotain läpikotaisin mullistavaa.

Olin juuttunut artikkelissa pahaan kohtaan. Mulla on hankala taipumus filosofoida itseni solmuun. Ja sitten luovuttaa, kun solmu ei aukea. Koska tunnen että olen tyhmä, enkä kuitenkaan saa mitään aikaan ja sitäpaitsi ei kukaan sitä juttua kuitenkaan halua lukea, en mä haluaisi lukea sitä itsekään, ellei joku pakottaisi. Ja vielä niin ja niin paljon kirjoittamista jäljellä ja pitää suorittaa, mutta ei mistään mitään kuitenkaan tule.

Nettasin vähän aikaa päämäärättömästi. Olin jo sulkemassa konetta, kun tulin ajatelleeksi, että jos vielä yhden lauseen yrittäisin kirjoittaa. Ällistys.

Yhtäkkiä se yksi lause oli siinä. Ja sitten sitä piti vähän selittää, joten kirjoitin toisen. Ja seuraavan. Ja ketjureaktiota jatkui aamukuuteen. Ei ehkä riitä, että joku kertoo mikä on vialla ja mitä sille voi tehdä. Pitää salaa itseltään tuottaa se sama ajatus.

Tänään olen käynyt kaupassa ysiltä aamulla, sain oliiveja ja maissia ja verhon ja vesikannun filttereitä. Yöunet jäivät vähän lyhkäisiksi, joten nukuin päivällä lisää. Sitten olikin mähnäisen pöhnäinen olo, eikä kirjoittamiseen pystynyt keskittymään. Joten laitoin ruokaa, ja siivosin pois alta viikon siivousvuorot, käytävän ja kylppärin. Ja ripustin verhon, siistin paikkoja, laitoin pyykit kaappiin. Söin toistamiseen. Tanssin niskaani ja selkääni kondikseen, Shakiran "Ojos Asi" (sinun silmäsi) on sopivan reipas ja kannustaa tiputteluun ja kiertoihin. Havainnoin, että istumatyö alkaa näkyä keskivartalossa ja yläselässä.  Pitää yrittää ruveta pitämään yhden tai kahden biisin mittaisia liikuntataukoja aina sopivissa väleissä.

Nyt voisi taas suuntautua kirjoitukseen. Niskassa paukkuu ja rutisee istuessakin, se on varmaan hyvä merkki. Yhden lauseen siitä solmusta teen ja sitten siirryn eteenpäin.