Olen mieluillut sellaista tulevaisuudenkuvaa, jossa olisin isona professori. Tilastokeskus säätää kuitenkin kylmää vettä niskaani.

Valtio maksaa nimittäin yliopistolaisesta viranhoidosta palkkaa 1600 työtunnilta vuodessa. Tilastollisessa todellisuudessa yliopistoihmiset vääntävät kuitenkin niska limassa duunia täysin palkatta.Professorit työskentelevät keskimäärin noin 2251 tuntia vuodessa, eli toverini  Hannan laskujen mukaan 81 ylimääräistä, täysin palkatonta työpäivää vuodessa. Jossain historiassa tällaista palkatonta työtä kutsuttin orjatyöksi. Nykyaikana palkattoman työn tekeminen aiheuttaa vaatimuksia toiminnan tehostamisesta: valtiovarainministeriön mukaan valtiolla on töissä 17500 ylimääräistä, tehotonta henkilöä.

Opetusministeriön omien papereiden mukaan (huom. pdf-tiedosto) yliopistoilta jä vanhuuseläkkeelle vuosien 2005 ja 2011 välisenä aikana 1318 opetushenkilökuntaan kuuluvaa valtion rahoittamaa henkilöä ja 75 vastaavaa tutkimushenkilöä, opetuksen ja tutkimuksen avustavia henkilöitä ukkoutuu puolestaan 435 kappaletta. Kun muiden yliopistotoimintojen eläköityvä henkilökunta lasketaan mukaan, eläkkeelle jää 3402 valtion maksamaa viranhaltijaa. Toisin sanoen, puolet eläkkeelle jäävistä viroista on jollain tavalla opetukseen liittyvää henkilöä, jotka siis tekevät jo nyt palkatonta työtä. Monia näistä viroista ei kuitenkaan eläköitymisen jälkeen täytetä. Yksittäisellä laitoksella tämä tarkoittaa sitä, että sen yhden eläkkeelle jääneen viran duunit kaatuvat muiden niskaan: yleensä ne niskaan kaatuvat duunit ovat niitä epäkiitollisimpia ja aikaavievimpiä hoitaa.

Lisäksi opetusministeriö on luvannut valtiovarainministeriölle lakkauttaa yliopistoista 1500 virkaa tehostamisen merkeissä. Tehostamisesta huolimatta henkiin jääneet virat siirtyvät virkapooliin, jossa niitä jaellaan erilaisiin tehostamisen aikana synnytettyihin yksiköihin tarpeen mukaan, ja ehkä jopa takaisin yliopistoille, tarpeen mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että yliopistojen opetushenkilökunnan työtaakka kasvaa. Varsinkin kun ajatellaan alati kasvavia opiskelijamääriä ja alati nopeutuvia opiskeluaikoja. Yliopistojen velvollisuus on kuitenkin mahdollistaa opiskelijoiden valmistuminen yhä nopeammassa tahdissa ja opetusministeriönkin mukaan tämä tapahtuu muuan muassa opinto-ohjausta tehostamalla.

Opinto-ohjaus on nykyiselläänkin suomalaisissa yliopistoissa aivan retuperällä, ainakin jos vertaan omiin ja tuttujeni ulkomaisiin kokemuksiin. Täällä opetushenkilöstöllä ei vaan ole aikaa, ei perusopiskelijoille, eikä jatko-opiskelijoille. Kun opetushenkilöstön määrää tehostetaan vielä nykyisestä pienemmäksi, ja opiskelijoiden opinto-ohjaustarpeet kasvavat, päädytään tilanteeseen jossa opiskelijat eivät voi opetushenkilöstön puutteessa suorittaa opintojaan, eikä henkilökunta pysty suorittamaan tutkimus-, opetus-, ja hallintotyövelvoitteitaan. Tällöin kärsii laadun lisäksi tehokkuus. Joihin siis molempiin opetusministeriön retoriikassa pyritään.

Esimakua tulevasta olen jo kokenut itsekin opiskllessani maisterintutkintoani. Yhtä sivuainetta ei kannattanut aloittaa, koska siellä pystyttiin tarjoamaan tiettyä pakollista peruskurssia vain kerran kolmessa vuodessa. Seuraava kurssi olisi alkanut liian myöhään valmistumisaikatauluuni nähden. Missään vaiheessa ei kenelläkään ollut aikaa kertoa, että millä ainekombinaatiolla voi työllistyä, jos ei halua tehdä opettajanopintoja, vaikka kyselyjä tein useaan otteeseen. Gradua tehdessäni olisin kaivannut ohjausta, mutta ohjaajalla oli lähinnä aikaa lukea ideapaperini, josta keskustelimme kymmenisen minuuttia. Tämän jälkeen näin kyseistä henkilöä gradupalautekeskustelussa arvosanan saamisen jälkeen. Lääkkeeksi ei voi määrätä esimerkiksi opetusvelvollisuuden määrän kasvattamista suhteessa opetushenkilöstön oman tutkimuksen tekemiseeen: mitä ne opettavat, jos niillä ei ole aikaa seurata uusinta tutkimusta ja tehdä sitä itse?  Sitä samaa, mitä ne opettivat kymmenen vuotta sitten, vai? 

Tietysti tutkimus- ja opetustyössä on yliopistotasolla melko suuri itseohjautuvuus: sitä voi tuhdata juttuja, joista on itse kiinnostunut.Riittävätkö tällaiset henkiset bonukset kuitenkaan loputtomiin? Riittävätkö ne omalla kohdallani, jos hintana on tehdä 651 tuntia palkatonta työtä vuodessa, eli suurin piirtein se määrä, joka menee työajasta omaan tutkimukseen. Että professoristasolla sitä kehtaisi maksattaa sentään opetustyön ja hallinnolliset hommat opetusministeriöllä, mutta sitä perustutkimusta johon opetus pohjautuu, ei. Ei ihme, että joku jossain on aina välillä huolissaan yliopistotyön kiinnostavuudesta. Kyllä pitää aika hullu olla, ettei mieluummin lähtisi yksityiselle puolelle, jossa mielekkäästä työstä voi saada myös palkkaa. Epämielekästäkin työtä voisi suorittaa ihan palkan takia 37,5 tuntia viikossa, ja käyttää sitten vapaa-aikansa tutkimuksen tekemiseen omalla sponsoroinnilla. Niinhän kuitenkin tapahtuu yliopistoprofessoreilla käytännössä jo nyt. Humanistisella puolella hätä on tietysti vielä tuskaisempi kuin teknillisellä tai lääketieteellisellä puolella tai soveltavassa luonnontieteellisessä tutkimuksessa, jonne ulkopuolista rahotusta on helpompi saada.

Ja siitä suoriteperusteisesta tulospalkkauksesta ei kannata edes puhua. Lain mukaan ihmisten palkkoja ei voi alentaa, olivatpa he käytännössä kuinka tehottomia tahansa, ja virastahan poistutaan ainoastaan eläkkeelle tai hautaan. Tämän jälkeen on sitten vähän fifty-sixty poistuuko virkakin hautaan, ja hautaamisen jälkeenhän myös viran määrärahat kuolevat. Yliopistopuolen lisämäärärahat eivät riitä palkkojen nostamiseen tai tulospalkkioiden maksamiseen. Ne menevät Senaatti-kiinteistöjen, eli yliopistojen ja muiden valtion palveluiden tilat omistaman kiinteistöfirman taajaan korottamien tilavuokrien maksuun. Senaatti-kiinteistöt tekevätkin valtiolle mukavaa voittoa siitä huolimatta, että valtio antaa valtion laitoksille määrärahaa vuokrien maksamiseksi. Varsin tehokasta, mutta pistää miettimään kuinka mielekästä se on, että valtion lafkat tehostuvat toisten valtion lafkojen kustannuksella?