Just kun  kaikki alkaa mennä paremmin, kaikki alkaa mennä huonommin.

Toveri Psyko päätti keskiviikkona, että tuplataan annos, kun mielialat heittelivät vielä. Itse olisin ollut suhteellisen tyytyväinen, koska pystyin jo ajattelemaan selkeästi ja pystyin toimimaan. Nyt vedän sitten tupla-annosta.

Ja kyllä lakkasi mielialojen  heittely. On nimittäin ollut käsittämättömän ahdistaavaa koko viikonlopun. Kaikki muu paitsi lukeminen ja nukkuminen on ylivoimaista. Näin pohjatonta syyllisyyttäkään en ole kokenut pariin viikkoon. Käväisi jo mielessä, että jos kuolis vaan pois, kun ei tätä jaksa kärsiä. Tilanne ei kuitenkaan ole hälyttävän puolelle pompannut: koen edelleen suurempaa ahdistusta siitä, että minun pitäisi mennä ensiapuun vaivaamaan oikeita ihmisiä ja viemään hoitoaikaa apua oikeasti ansaitsevilta ihmisiltä, kuin mikä tämä tämänhetkinen yleisahdistustila on. Jos ei enää oikeasti jaksa, tuolla vaivaamisahdistuksella ei tunnu olevan enää mitään väliä.

Ahdistuksen syytkin on aika pitkälle ne perinteiset, joihin aina tipahdan. Sikana töitä, hirveät odotukset itseäni kohtaan, reipasta itseruoskintaa heti kun on tullut tehtyä pienikin virhe. Työt johtuvat siitä, että lähden täältä pian pois, ja valmista pitää saada aikaan asap. Osa ahdistuksesta on ihan selkeää kotikammoa: viime kerrasta tiedän, että ulkomailta palaaminen ei ole niin helppoa kuin olettaisi. Sinä aikana, jonka on viettänyt poissa, on yhtä sun toista muutosta tapahtunut, eikä koti olekaan enää se sama. Ja se on paitsi hämmentävää, myös surullista ja ahdistavaa.

Pelkään myös, etten pääse kotona terapiaan. Kun on niitä jonoja. Ja mä kuitenkin pärjään, vaikka se pärjääminen on hyvin raskasta. Mä olen hävittänyt naurunkin taas.