Just kun kaikki alkaa mennä paremmin, kaikki alkaa mennä huonommin.
Toveri Psyko päätti keskiviikkona, että tuplataan annos, kun mielialat
heittelivät vielä. Itse olisin ollut suhteellisen tyytyväinen, koska
pystyin jo ajattelemaan selkeästi ja pystyin toimimaan. Nyt vedän
sitten tupla-annosta.
Ja kyllä lakkasi mielialojen heittely. On nimittäin ollut
käsittämättömän ahdistaavaa koko viikonlopun. Kaikki muu paitsi
lukeminen ja nukkuminen on ylivoimaista. Näin pohjatonta
syyllisyyttäkään en ole kokenut pariin viikkoon. Käväisi jo mielessä,
että jos kuolis vaan pois, kun ei tätä jaksa kärsiä. Tilanne ei
kuitenkaan ole hälyttävän puolelle pompannut: koen edelleen suurempaa
ahdistusta siitä, että minun pitäisi mennä ensiapuun vaivaamaan oikeita
ihmisiä ja viemään hoitoaikaa apua oikeasti ansaitsevilta ihmisiltä,
kuin mikä tämä tämänhetkinen yleisahdistustila on. Jos ei enää oikeasti
jaksa, tuolla vaivaamisahdistuksella ei tunnu olevan enää mitään väliä.
Ahdistuksen syytkin on aika pitkälle ne perinteiset, joihin aina
tipahdan. Sikana töitä, hirveät odotukset itseäni kohtaan, reipasta
itseruoskintaa heti kun on tullut tehtyä pienikin virhe. Työt johtuvat
siitä, että lähden täältä pian pois, ja valmista pitää saada aikaan
asap. Osa ahdistuksesta on ihan selkeää kotikammoa: viime kerrasta
tiedän, että ulkomailta palaaminen ei ole niin helppoa kuin olettaisi.
Sinä aikana, jonka on viettänyt poissa, on yhtä sun toista muutosta
tapahtunut, eikä koti olekaan enää se sama. Ja se on paitsi
hämmentävää, myös surullista ja ahdistavaa.
Pelkään myös, etten pääse kotona terapiaan. Kun on niitä jonoja. Ja mä
kuitenkin pärjään, vaikka se pärjääminen on hyvin raskasta. Mä olen
hävittänyt naurunkin taas.
sunnuntai, 23. heinäkuu 2006
Kommentit