En ole lapsuuden jälkeen ollut erityisen innostunut joulusta.

Paitsi että tänään Eila-keikan jälkeen löysin itseni Tiimarista haluamasta ovikranssintekotykötarpeita. Koin ansainneeni ainakin kranssipohjan ja tekochilejä, joista sitten kotiin päästyäni väkersin ovikranssin. Ostin myös elämäni ensimmäisen itsehankkimani joulukoristeen, punaisen tähdenmuotoisen tiffanylasilämpökynttilälyhdyn. Uhhuh. Tästä se sitten lähtee. Mulla on olemassa jo suunnitelmia ystävänpäivä-, pääsiäis-, vappu- ja juhannuskransseja varten.

Lahjat ja lahjaostoksetkin ovat paketointia lukuun ottamatta olleet aina vähän nihkeitä. Tai siis, olen toiminut viikko miettimiseen, kaksi tuntia shoppaamiseen, viisi tuntia paketointiin -linjalla. Paketointi on lahjoissa parasta, vaikka sen sitten suorittaisi viime tipassa aattoaamuna. Olin saada tänään "eikun anna mä" -kohtauksen Indiskassa tänään, kun joku tätsä paketoi möykkyisiä asioita liian kapeisiin punaisen ja kullan sävyisiin lahjalaatikoihin ja sitoi ne aikaansaamansa irviöt sitten vaaleanpunaisella ja mustalla nauhalla. Ehkä ne olivat jouluostoksia, jotka piti vaan suorittaa suorittamisen vuoksi, mutta eikö se vähän syö itse tarkoitusta, jos ne lahjat näyttävät siltä että joku hankki nämä koska oli sosiaalinen pakko, ei suinkaan kenenkään ilahduttamisen vuoksi. Kiva saada lahja joka huutaa että "täs o, onko nyt hyvä mieli kun aiheutit antajalle ylimääräistä vaivaa".

Onneksi niitä ei ole omalle kohdalle tipahdellut.