Niin kuin järkevä ihminen ainakin, roudaan Saksaan 3 kiloa sanakirjoja
ja vähintään saman verran kopioita. Saksalaisessa yliopistossani ovat
niin kustannustietoisia, etteivät tarjoa suomi-saksa-suomi -sanakirjaa
netissä, vaikka paikalla on kuitenkin tänä vuonna kokonaista kaksi
suomalaisopiskelijaa. Meluisinta maailmassa on huutava vääryys.
Uusi vuosi tuli ja meni varsin muikeissa tunnelmissa. Hakkiksen
bileissä oli varsin hupaisaa ja onnistuin olemaan sosiaalisesti varsin
kustannustehokas: tapasin lähes kaikki pääkaupunkiseudun tienoilla
tällä hetkellä majailevat tuttuni, jopa ne Genevestä kotoisin olevat.
Oli jutustelua, vakavampaa jutustelua, hupailevaa jutustelua,
riehakasta hupailua ja tanssia aamuviiteen.
Jonka jälkeen matkasimme Kulosaareen yöpymään. Tarkoitus oli alun perin
mennä Kaisalle, mutta illan aikana tapahtui muutos. Päädyimme jossain
vaiheessa pohtimaan Miken kanssa, että olemmeko kymmenvuotisen
ystävyytemme aikana ikinä nukkuneet samassa huoneessa. Jos näin on
käynytkin, ei se ole erityisen ikimuistoista ollut, koska kumpikaan ei
muistanut. Olemme jopa asuneet yhdessä, mutta silloin molemmilla oli
oma huone. Lisäksi minä olen asunut Miken huoneessa pari viikkoa
taannoisen avoliittoni jälkimainingeissa, mutta Mike vietti tuolloin
aikansa mieluummin ulkomailla.
Täytyy kyllä sanoa, ettei kokemus ollut tällä(kään?) kerralla
varsinaisen mieleenpainuva. Jännittävin hetki koettiin noin kello 13,
kun minä siemaisin suullisen vesilasistani ja kolautin vesilasin
lattialle. Mike havahtui tähän varsin minisesti, nosti tyynynsä
lattialta takaisin pään alle ja jatkoi nukkumista. Kiinnostuneille
tiedoksi, että Mike ei kuorsaa, ei inise, eikä muutenkaan häiriköi
nukkuessaan.
Tänään oli tarkoitus tehdä töitä, mutta annoin Miken ylipuhua itseni
Hannalle ja Demossille pelaamaan ja sen jälkeen Juhanalle katsomaan
leffaa. Katsoimme islantilaisen komedian, jossa kaurismäkeläinen
dialogi yhdistyi talvisiin maisemiin ja syvään eksistentiaaliseen
kriisiin. Islanti kuulostaa tanskalta. Komediakin oli ilmeisesti
määritelty hyvin aristoteeliseen henkeen: päähenkilö jäi eloon leffan
lopussa. Mielenkiintoisimpia jälkipuheita herättivät talvinen
haudankaivuu sekä -70-lukulaiset tapetit. Kyllä se niin on, että
pohjoismaista melankoliaa ei voi tuoda.
Jos on sosiaalinen tai keskittyy työntekoon, ei ehdi ikävöidä ja
kaivata. Paitsi jos keskittyy liikaa työntekoon ja liian vähän
sosialisaatioon, jolloin elämän päälle hyökii kurjuuslaskeuma. Yritän
muistaa tämän ensi vuoden ajan.
sunnuntai, 1. tammikuu 2006
Kommentit