Niin kuin järkevä ihminen ainakin, roudaan Saksaan 3 kiloa sanakirjoja ja vähintään saman verran kopioita. Saksalaisessa yliopistossani ovat niin kustannustietoisia, etteivät tarjoa suomi-saksa-suomi -sanakirjaa netissä, vaikka paikalla on kuitenkin tänä vuonna kokonaista kaksi suomalaisopiskelijaa. Meluisinta maailmassa on huutava vääryys.

Uusi vuosi tuli ja meni varsin muikeissa tunnelmissa. Hakkiksen bileissä oli varsin hupaisaa ja onnistuin olemaan sosiaalisesti varsin kustannustehokas: tapasin lähes kaikki pääkaupunkiseudun tienoilla tällä hetkellä majailevat tuttuni, jopa ne Genevestä kotoisin olevat. Oli jutustelua, vakavampaa jutustelua, hupailevaa jutustelua, riehakasta hupailua ja tanssia aamuviiteen.

Jonka jälkeen matkasimme Kulosaareen yöpymään. Tarkoitus oli alun perin mennä Kaisalle, mutta illan aikana tapahtui muutos. Päädyimme jossain vaiheessa pohtimaan Miken kanssa, että olemmeko kymmenvuotisen ystävyytemme aikana ikinä nukkuneet samassa huoneessa. Jos näin on käynytkin, ei se ole erityisen ikimuistoista ollut, koska kumpikaan ei muistanut. Olemme jopa asuneet yhdessä, mutta silloin molemmilla oli oma huone. Lisäksi minä olen asunut Miken huoneessa pari viikkoa taannoisen avoliittoni jälkimainingeissa, mutta Mike vietti tuolloin aikansa mieluummin ulkomailla.

Täytyy kyllä sanoa, ettei kokemus ollut tällä(kään?) kerralla varsinaisen mieleenpainuva. Jännittävin hetki koettiin noin kello 13, kun minä siemaisin suullisen vesilasistani ja kolautin vesilasin lattialle. Mike havahtui tähän varsin minisesti, nosti tyynynsä lattialta takaisin pään alle ja jatkoi nukkumista. Kiinnostuneille tiedoksi, että Mike ei kuorsaa, ei inise, eikä muutenkaan häiriköi nukkuessaan.

Tänään oli tarkoitus tehdä töitä, mutta annoin Miken ylipuhua itseni Hannalle ja Demossille pelaamaan ja sen jälkeen Juhanalle katsomaan leffaa. Katsoimme islantilaisen komedian, jossa kaurismäkeläinen dialogi yhdistyi talvisiin maisemiin ja syvään eksistentiaaliseen kriisiin. Islanti kuulostaa tanskalta. Komediakin oli ilmeisesti määritelty hyvin aristoteeliseen henkeen: päähenkilö jäi eloon leffan lopussa. Mielenkiintoisimpia jälkipuheita herättivät talvinen haudankaivuu sekä -70-lukulaiset tapetit. Kyllä se niin on, että pohjoismaista melankoliaa ei voi tuoda.

Jos on sosiaalinen tai keskittyy työntekoon, ei ehdi ikävöidä ja kaivata. Paitsi jos keskittyy liikaa työntekoon ja liian vähän sosialisaatioon, jolloin elämän päälle hyökii kurjuuslaskeuma. Yritän muistaa tämän ensi vuoden ajan.