Omituista. Eilen puhuttiin tekijänoikeuksista kahdessakin blogissa: Kemppinen Helsingistä oli niistä yhtä mieltä, otti esiin Editan FINLEX-tekijänoikeushöpöhöpön, ja samoin teki Hietanen Berkeleystä.
Samassa yhteydessä Kemppinen otti esille Myllyn Parhaan
riisipuuro-ohjeen ja niin teki Hietanenkin. Hietanen on omansa
postittanut illalla, Kemppisestä ei ole julkista tietoa.
Tämä
sattuma ehkä kuvaa hyvin sellaista helppoa mutta monimutkaista
tekijänoikeusproblematiikkaa, josta tavataan olla varsin tietoisia
akateemisessa sisällöntuotannossa, tekijänoikeuslaista huolimatta.
Plagiointia, eli suoraa kopiointia, pidetään siellä rikollisena, sillä
akateeminen ihminen ei omista varsinkaan tämän ajan Suomessa muuta kuin
intellektuaalisen pääomansa. Plagiointi tarkoittaa useimmiten lähes
yksi-yhteen kopiointia, sitä että sama lause esiintyy kahden eri
kirjoittajan eri aikoina kirjoittamissa teksteissä. Myöhemmin
kirjoittanut on plagioinut tekstin aiemmin kirjoittaneelta.
Plagioinnista jää harvoin kiinni, sillä tekstejä on tässä maailmassa
niin paljon, että harva voi muistaa jos sama lause on esiintynyt
aiemmin jossain. Esimerkiksi poliitikko Jari Vilén onnistui kuitenkin
jäämään kiinni plagioinnista vuonna 2002 12 vuotta vanhalla pro
gradullaan. Koska tapauksessa olivat mokanneet myös tarkastajat ja
tiedekuntaneuvosto, ei gradun hyväksymistä ruvettu purkamaan.
Toisen kirjoittajan tekstiä ja ajatuksia saa kyllä lainata. Lainaaminen
tarkoittaa sitä, että toisen kirjoittajan tekstiä toistetaan oman
tekstin sisällä sanasta sanaan tai kerrotaan omin sanoin mitä toinen
tarkoitti. Ja tällaisen toiselta lainatun tekstipätkän perään lykätään
sitten lainatun lähteen tunnistetietoja. Vilén väitti lainanneensa,
mutta koska lähteen tunnistetiedot puuttuivat, kyseessä oli
plagiointi.
Oikein tapahtunut lainaaminen voi tuoda
jopa lisäarvoa omalle tuotokselle. Äärimmäisillään tällaista ilmiötä on
havaittavissa filosofian laitoksen luennoilla ja minkä tahansa
humanistisen aineen seminaareissa, kun Nietzsche-pojat pääsevät ääneen.
Tyypillisen Nietszche-pojan on hyvin vaikea sanoa yhtään mitään
vetoamatta Suureen Auktoriteettiin, mieluiten kuolleeseen sellaiseen:
"Minä ja Nietzsche ollaan sitä mieltä, että tuo välimerkki on tuossa
väitelausekkeessa, jonka minä ja Kant ollaan nimetty väitelauseke
betaksi, epäoikeassa kohdassa. Minä ja Derrida olemme pohtineet, josko
se olisi mahdollista siirtää tässä merkitysjatkumossa yhden sanan
verran oikealle?"Aristoteles ja Platon ovat myös ikisuosikkeja,
mutta heidän ajatuksiinsa viitataan yleensä kuluneesti
lauseparrella "Jo Aristoteles sanoi..." Tämä vakiintunut käytäntö
mahtanee johtua siitä, että on jotenkin epäuskottavampaa sanoa parisen
tuhatta vuotta sitten delanneiden henkilöiden olevan itsen kanssa
samalla aaltopituudella, kuin väittää vastaavaa parin viime vuosisadan
aikana eläneiden henkilöiden suhteen. Ehkä pieni, mutta merkittävä ero.
Vähän niin kuin tinahatun ja matkapuhelimen säteilynestäjän välillä.
Plagioinnin ja oikean lainaamisen välissä on sitten harmaa alue, johon
mahtuu vähän sitä ja tätä. Muun muassa väitteiden kopiointi on yksi
näistä harmaista: jos joku esittää lähdettä merkitsemättä samoja
väitteitä kuin joku toinen aiemmin, eikä kuitenkaan pysty tai edes pyri
perustelemaan niitä oman todistusaineistonsa perusteella, on kyse
harmaasta intellektuaalisesta pääomasta. Tohtorinhattuja on jäänyt
saamatta tällaisen harmaan loskan takia.
Ja sitten on tämä
sattumien summa: kaksi tutkijaa voi hyvinkin kiinnostua samasta asiasta
toisistaan tietämättä. Tiedän tapauksen jossa tutkija Suomesta ja
tutkija USA:sta kiinnostuivat samasta väitöskirja-aiheesta suunnilleen
samoihin aikoihin. He tapasivat sattumalta kansainvälisessä
kongressissa, ja sopivat keskittyvänsä saman aiheen eri aspekteihin:
toisen väitöskirja valmistui -90-luvun alkupuolella, toisen -90-luvun
loppupuolella. Harvoin kuitenkaan samaa asiaa samaan aikaan tutkineet
ihmiset tuottavat sattumalta samanlaista tekstiä, ja jos he päätyvät
samankaltaisiin tuloksiin, sitä yleensä pidetään merkkinä siitä, että
molemmat ovat oikeassa.
Akateemisessa maailmassa ideoiden
lainaaminen ei ole rikollista, ainoastaan paheksuttavaa: jos sitä ei
ole julkistettu missään, edes seminaariryhmässä, ei voi tietää kenen
ajatuksesta oikeasti oli kyse. Ideoita tunnutaan lainailevan usein
opiskelija-opiskelija -suunnassa, mutta vielä useammin käy niin että
auktoriteettiasemassa oleva ottaa opiskelijan ideoita tai tekstiä
julkaisuun ilman lähdetietoja. Eikä sille oikein kukaan mitään voi,
vaikka väärinhän se on. Opiskelijan oikeusturva on tässä suhteessa
heikko, ja harva opiskelija oikeasti lueskelee
laitoshenkilökunnan aikaansaannoksia, niin että huomaamatta jäävät ne
sellaiset väärinkäytökset.
Blogit ovat kuitenkin julkaistuja
tekstejä, joten blogeissa on tapana linkittää niihin blogeihin, joista
on ideantynkää reväissyt, vaikka sillä ei oman tekstin kanssa sitten
loppujen lopuksi ollut niin kovasti tekemistä. Ja erityisesti tietysti
silloin, jos sillä oli.
Elävässä elämässä vastaavaa
havaitsee, kun ihmiset alkavat kertoa toisten anekdootteja ikäänkuin
itselleen tapahtuneina. Tämä kai tunnetaan jutut kiertää -ilmiönä.
Itselleni kävi kesällä 2001 Walesin vaihdosta Suomeen paluun jälkeen
hassu juttu. Olin tuolloin töissä baarimikkona Turussa Dynamo-nimisessä
klubissa, ja olin ensimmäistä iltaa töissä Ruisrockissa.
Noh, tuli siihen baaritiskille notkumaan sellainen ruma, kokofarkkuun
ja vielä farkkustetsoniin pukeutunut häiskäraiska. "Yks olut", se
tilasi. Laskin sille oluen. "18 markkaa", sanoin, tuolloin oli
vielä markka-aika. "Ai mitä?", se kommentoi. "18 markkaa", toistin
selkeämmin artikuloiden. "Siis MITÄ?". "18 markkaa", totesin
väsyneesti. Se hyökkäs siihen sitten, että "Siis etkö sä tiedä KUKA MÄ
OLEN?". "No en tiedä, 18 markkaa, kiitos" oli mun viimeinen tarjous. Se
maksoi sen sitten ihan nätisti. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli
joku sinä keväänä jossain Moon TV:llä julkisuuteen noussut ääliö, joku
Vallu Valpio.
Olen sittemmin kertoillut tätä juttua aina
silloin tällöin, kun mieleen juolahtanut. Vuonna 2003 eräs toveri
katsoi mua vähän kieroon jutun kerrottuani, ja kertoi, että sille oli
joku muu sen saman jutun jo kertonut. Jos ei ole mustaa valkoisella, ei
ole copyrighttia, niinhän se menee. Mä iskin tarinaa kuulemma
uskottavammin, niin että ehkä mä voitin sitten loppupeleistä sen matsin
kuitenkin.
Kaikille tuleville julkkiksille tiedoksi, että
ei kande lyödä sitä "etkö sä tiedä kuka mä olen?" -korttia pöytään. Jos
baarimikko tai raflan omistaja tunnisti sut, ja sitä kiinnostaa
tarjota, ei baarimikko edes lähde pyytämään hintaa, vaan toteaa ensi
töikseen että talo tarjoaa, olkaa hyvä. Jos se pyytää hintaa, ei kandee
ruveta säätämään, se on niin noloa.
Tai sitten voi ottaa
opiksi maan fiksuimmista julkkiksista, niin kuin Kauko Röyhkästä, joka
vähäsanaisena miehenä antaa elekielen puhua. Nostettu etusormi
tarkoitti yhtä isoa, maksuakaan ei tarvinnut sanoa, kun mies jo
ojenteli kaksikymppistä, joka oli aseteltu tukevasti etu- ja
keskisormen väliin. Kiitokset hoituivat kättä heilauttamalla. Se on
sitä hiljaista charmia jota kantavat ihmiset jotka tietävät ketä ovat,
ja tietävät että toiset tietävät. Kun kaikki tietävät, ei mitään
numeroa tarvitse ruveta olemassaolostaan pykäämään.
Hietanen
huomauttaa uusimmassa pläjäyksessään, että Kemppinenkin kirjoittaa
tekijänoikeuksista. Jos olisin tämänkin tunnin kirjoittanut artikkelia,
enkä tätä tekstiä, olisin varmasti sata kertaa turhautuneempi juuri
nyt. Onneksi en ole vielä sillä tavalla mihinkään laitokseen
affilioitunut, että kaikkeen kirjoittamaani olisi tekijänoikeus sillä
laitoksella. Joskus tulevaisuudessa akateemisessa työpaikassani se on
ihan todennäköinen sopimusjärjestely.
keskiviikko, 11. tammikuu 2006
Kommentit