Omituista. Eilen puhuttiin tekijänoikeuksista kahdessakin blogissa: Kemppinen Helsingistä oli niistä yhtä mieltä, otti esiin Editan FINLEX-tekijänoikeushöpöhöpön, ja samoin teki Hietanen Berkeleystä. Samassa yhteydessä Kemppinen otti esille Myllyn Parhaan riisipuuro-ohjeen ja niin teki Hietanenkin. Hietanen on omansa postittanut illalla, Kemppisestä ei ole julkista tietoa.

Tämä sattuma ehkä kuvaa hyvin sellaista helppoa mutta monimutkaista tekijänoikeusproblematiikkaa, josta tavataan olla varsin tietoisia akateemisessa sisällöntuotannossa, tekijänoikeuslaista huolimatta. Plagiointia, eli suoraa kopiointia, pidetään siellä rikollisena, sillä akateeminen ihminen ei omista varsinkaan tämän ajan Suomessa muuta kuin intellektuaalisen pääomansa. Plagiointi tarkoittaa useimmiten lähes yksi-yhteen kopiointia, sitä että sama lause esiintyy kahden eri kirjoittajan eri aikoina kirjoittamissa teksteissä. Myöhemmin kirjoittanut on plagioinut tekstin aiemmin kirjoittaneelta.

Plagioinnista jää harvoin kiinni, sillä tekstejä on tässä maailmassa niin paljon, että harva voi muistaa jos sama lause on esiintynyt aiemmin jossain. Esimerkiksi poliitikko Jari Vilén onnistui kuitenkin jäämään kiinni plagioinnista vuonna 2002 12 vuotta vanhalla pro gradullaan. Koska tapauksessa olivat mokanneet myös tarkastajat ja tiedekuntaneuvosto, ei gradun hyväksymistä ruvettu purkamaan.

Toisen kirjoittajan tekstiä ja ajatuksia saa kyllä lainata. Lainaaminen tarkoittaa sitä, että toisen kirjoittajan tekstiä toistetaan oman tekstin sisällä sanasta sanaan tai kerrotaan omin sanoin mitä toinen tarkoitti. Ja tällaisen toiselta lainatun tekstipätkän perään lykätään sitten lainatun lähteen tunnistetietoja. Vilén väitti lainanneensa, mutta koska lähteen tunnistetiedot puuttuivat, kyseessä oli plagiointi. 

Oikein tapahtunut lainaaminen voi tuoda jopa lisäarvoa omalle tuotokselle. Äärimmäisillään tällaista ilmiötä on havaittavissa filosofian laitoksen luennoilla ja minkä tahansa humanistisen aineen seminaareissa, kun Nietzsche-pojat pääsevät ääneen. Tyypillisen Nietszche-pojan on hyvin vaikea sanoa yhtään mitään vetoamatta Suureen Auktoriteettiin, mieluiten kuolleeseen sellaiseen: "Minä ja Nietzsche ollaan sitä mieltä, että tuo välimerkki on tuossa väitelausekkeessa, jonka minä ja Kant ollaan nimetty väitelauseke betaksi, epäoikeassa kohdassa. Minä ja Derrida olemme pohtineet, josko se olisi mahdollista siirtää tässä merkitysjatkumossa yhden sanan verran oikealle?"Aristoteles ja Platon ovat myös ikisuosikkeja, mutta  heidän ajatuksiinsa viitataan yleensä kuluneesti lauseparrella "Jo Aristoteles sanoi..." Tämä vakiintunut käytäntö mahtanee johtua siitä, että on jotenkin epäuskottavampaa sanoa parisen tuhatta vuotta sitten delanneiden henkilöiden olevan itsen kanssa samalla aaltopituudella, kuin väittää vastaavaa parin viime vuosisadan aikana eläneiden henkilöiden suhteen. Ehkä pieni, mutta merkittävä ero. Vähän niin kuin tinahatun ja matkapuhelimen säteilynestäjän välillä.
 
Plagioinnin ja oikean lainaamisen välissä on sitten harmaa alue, johon mahtuu vähän sitä ja tätä. Muun muassa väitteiden kopiointi on yksi näistä harmaista: jos joku esittää lähdettä merkitsemättä samoja väitteitä kuin joku toinen aiemmin, eikä kuitenkaan pysty tai edes pyri perustelemaan niitä oman todistusaineistonsa perusteella, on kyse harmaasta intellektuaalisesta pääomasta. Tohtorinhattuja on jäänyt saamatta tällaisen harmaan loskan takia.

Ja sitten on tämä sattumien summa: kaksi tutkijaa voi hyvinkin kiinnostua samasta asiasta toisistaan tietämättä. Tiedän tapauksen jossa tutkija Suomesta ja tutkija USA:sta kiinnostuivat samasta väitöskirja-aiheesta suunnilleen samoihin aikoihin. He tapasivat sattumalta kansainvälisessä kongressissa, ja sopivat keskittyvänsä saman aiheen eri aspekteihin: toisen väitöskirja valmistui -90-luvun alkupuolella, toisen -90-luvun loppupuolella. Harvoin kuitenkaan samaa asiaa samaan aikaan tutkineet ihmiset tuottavat sattumalta samanlaista tekstiä, ja jos he päätyvät samankaltaisiin tuloksiin, sitä yleensä pidetään merkkinä siitä, että molemmat ovat oikeassa.

Akateemisessa maailmassa ideoiden lainaaminen ei ole rikollista, ainoastaan paheksuttavaa: jos sitä ei ole julkistettu missään, edes seminaariryhmässä, ei voi tietää kenen ajatuksesta oikeasti oli kyse. Ideoita tunnutaan lainailevan usein opiskelija-opiskelija -suunnassa, mutta vielä useammin käy niin että auktoriteettiasemassa oleva ottaa opiskelijan ideoita tai tekstiä julkaisuun ilman lähdetietoja. Eikä sille oikein kukaan mitään voi, vaikka väärinhän se on. Opiskelijan oikeusturva on tässä suhteessa heikko, ja harva opiskelija oikeasti lueskelee  laitoshenkilökunnan aikaansaannoksia, niin että huomaamatta jäävät ne sellaiset väärinkäytökset.

Blogit ovat kuitenkin julkaistuja tekstejä, joten blogeissa on tapana linkittää niihin blogeihin, joista on ideantynkää reväissyt, vaikka sillä ei oman tekstin kanssa sitten loppujen lopuksi ollut niin kovasti tekemistä. Ja erityisesti tietysti silloin, jos sillä oli.

Elävässä elämässä vastaavaa havaitsee, kun ihmiset alkavat kertoa toisten anekdootteja ikäänkuin itselleen tapahtuneina. Tämä kai tunnetaan jutut kiertää -ilmiönä. Itselleni kävi kesällä 2001 Walesin vaihdosta Suomeen paluun jälkeen hassu juttu. Olin tuolloin töissä baarimikkona Turussa Dynamo-nimisessä klubissa, ja olin ensimmäistä iltaa töissä Ruisrockissa.

Noh, tuli siihen baaritiskille notkumaan sellainen ruma, kokofarkkuun ja vielä farkkustetsoniin pukeutunut häiskäraiska. "Yks olut", se tilasi.  Laskin sille oluen. "18 markkaa", sanoin, tuolloin oli vielä markka-aika. "Ai mitä?", se kommentoi. "18 markkaa", toistin selkeämmin artikuloiden. "Siis MITÄ?". "18 markkaa", totesin väsyneesti. Se hyökkäs siihen sitten, että "Siis etkö sä tiedä KUKA MÄ OLEN?". "No en tiedä, 18 markkaa, kiitos" oli mun viimeinen tarjous. Se maksoi sen sitten ihan nätisti. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä oli joku sinä keväänä jossain Moon TV:llä julkisuuteen noussut ääliö, joku Vallu Valpio.

Olen sittemmin kertoillut tätä juttua aina silloin tällöin, kun mieleen juolahtanut. Vuonna 2003 eräs toveri katsoi mua vähän kieroon jutun kerrottuani, ja kertoi, että sille oli joku muu sen saman jutun jo kertonut. Jos ei ole mustaa valkoisella, ei ole copyrighttia, niinhän se menee. Mä iskin tarinaa kuulemma uskottavammin, niin että ehkä mä voitin sitten loppupeleistä sen matsin kuitenkin.

Kaikille tuleville julkkiksille tiedoksi, että ei kande lyödä sitä "etkö sä tiedä kuka mä olen?" -korttia pöytään. Jos baarimikko tai raflan omistaja tunnisti sut, ja sitä kiinnostaa tarjota, ei baarimikko edes lähde pyytämään hintaa, vaan toteaa ensi töikseen että talo tarjoaa, olkaa hyvä. Jos se pyytää hintaa, ei kandee ruveta säätämään, se on niin noloa.

Tai sitten voi ottaa opiksi maan fiksuimmista julkkiksista, niin kuin Kauko Röyhkästä, joka vähäsanaisena miehenä antaa elekielen puhua. Nostettu etusormi tarkoitti yhtä isoa, maksuakaan ei tarvinnut sanoa, kun mies jo ojenteli kaksikymppistä, joka oli aseteltu tukevasti etu- ja keskisormen väliin. Kiitokset hoituivat kättä heilauttamalla. Se on sitä hiljaista charmia jota kantavat ihmiset jotka tietävät ketä ovat, ja tietävät että toiset tietävät. Kun kaikki tietävät, ei mitään numeroa tarvitse ruveta olemassaolostaan pykäämään.

Hietanen huomauttaa uusimmassa pläjäyksessään, että Kemppinenkin kirjoittaa tekijänoikeuksista. Jos olisin tämänkin tunnin kirjoittanut artikkelia, enkä tätä tekstiä, olisin varmasti sata kertaa turhautuneempi juuri nyt. Onneksi en ole vielä sillä tavalla mihinkään laitokseen affilioitunut, että kaikkeen kirjoittamaani olisi tekijänoikeus sillä laitoksella. Joskus tulevaisuudessa akateemisessa työpaikassani se on ihan todennäköinen sopimusjärjestely.