Positiivisuus hävisi ahdistukselle ihan sata nolla keskiviikkona. Kaksi päivää meni ohi sumussa vellaten, eilen illalla alkoi tilanne parantua.

Tämä omien tunteidensa tunnistaminen on jotenkin suunnattoman hankalaa puuhaa. Olen oikeastaan hyvin onnellinen ihminen. Mutta kun pitää kohdata ulkomaailman vaatimuksia, alkaa kehittyä ahdistuspainetta. Jos myönnän itselleni, että ahdistaa, ja totean perään että jos ahdistaa, ei ole pakko tehdä, palaan tasapainoon. Ongelmana on kuitenkin, että tekemättä jättäminen voi aiheuttaa komplikaatioita, jotka aiheuttavat suurempaa ahdistusta. Ja tämän tosiseikan näkeminen ahdistaa myös.

Jos luovin itseni sivuun, ja totean, että parempi kun ei tunnu missään, saan tehdyksi, mutta makselen sitä sitten lamauttavalla jälkiahdistuksella. Ja sitten ahdistaa, kun ei ahdistukseltaan saa tehtyä mitään. Edes mitään kivaa tai olennaista. Tämän ahdistuksen tunnistaa siitä, että yksinkertaisimmistakaan puuhista ei tule mitään. Vaikka saisi kerättyä itsensä ja siirryttyä tiskipöydän ääreen, tiskaaminen ei ala, kun tuijottaa tyhmänä likaisia astioita, eikä pysty päättämään, mikä astia pitäisi tiskata ensin. Vaihtoehtoja on niin monia, jokaisessa strategiassa on etunsa ja ne surraavat päässä sellaista vauhtia, ettei osaa päättää mikä olisi fiksuinta.

Moniajo, esimerkiksi astioiden tiskaaminen ruuanlaiton aikana, on läpikotaisin hermostuttavaa puuhaa. Jos tuli valittua väärä strategia, ja joku menee pieleen, sitä tuntee itsensä täysin epäonnistuneeksi ihmisenä. Tuntemus ei mitenkään poistu sillä, että tajuaa että oman ihmisyyden sitominen yhteen huolenpitotoimeen on liiottelua.

Olin jo niin pitkällä ahdistuksessa, että purin jo pahan oloni Rakkaimpaan. Se oli kamalaa. Onneksi tajusin yhden kommentin jälkeen mennä hetkeksi rauhoittumaan. Ja pyytää anteeksi. Jostain syystä olen edelleen sellaisessa harhassa, että suorittamatta jättämisiä pitää hyvittää suorittamalla mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti sata asiaa. Ja sitten kun ei pysty, on ihan tärviöllä elämänsä loppuun asti, vaikka realistisesti ajatellen hyvitystä ei kaipaa mikään muu kuin oma itsesyyllistyslaitteisto, jonka tehokkuusajattelupuppa on muutenkin ihan höpöhöpöä.

Tänään on taas parempi päivä. En tajua, miksi pitää vaatia itseltään ihan mitä sattuu, enkä sitäkään, mistä se synkkyys taas pyyhälsi paikalle. Valaistumista odotellessa pitää muistutella itselleen, että elämää ei voi kontrolloida, eikä itseään saa ottaa liian vakavasti. Varotoimenpiteenä syödään e-pillerit iltaisin, ei aamuisin. Ja taikakeinona vedetään nassuun kurpitsansiemeniä. Koska haltiakummitkin käyttää niitä.