Positiivisuus hävisi ahdistukselle ihan sata nolla keskiviikkona. Kaksi
päivää meni ohi sumussa vellaten, eilen illalla alkoi tilanne parantua.
Tämä omien tunteidensa tunnistaminen on jotenkin suunnattoman hankalaa
puuhaa. Olen oikeastaan hyvin onnellinen ihminen. Mutta kun pitää
kohdata ulkomaailman vaatimuksia, alkaa kehittyä ahdistuspainetta. Jos
myönnän itselleni, että ahdistaa, ja totean perään että jos ahdistaa,
ei ole pakko tehdä, palaan tasapainoon. Ongelmana on kuitenkin, että
tekemättä jättäminen voi aiheuttaa komplikaatioita, jotka aiheuttavat
suurempaa ahdistusta. Ja tämän tosiseikan näkeminen ahdistaa myös.
Jos luovin itseni sivuun, ja totean, että parempi kun ei tunnu missään,
saan tehdyksi, mutta makselen sitä sitten lamauttavalla
jälkiahdistuksella. Ja sitten ahdistaa, kun ei ahdistukseltaan saa
tehtyä mitään. Edes mitään kivaa tai olennaista. Tämän ahdistuksen
tunnistaa siitä, että yksinkertaisimmistakaan puuhista ei tule mitään.
Vaikka saisi kerättyä itsensä ja siirryttyä tiskipöydän ääreen,
tiskaaminen ei ala, kun tuijottaa tyhmänä likaisia astioita, eikä pysty
päättämään, mikä astia pitäisi tiskata ensin. Vaihtoehtoja on niin
monia, jokaisessa strategiassa on etunsa ja ne surraavat päässä
sellaista vauhtia, ettei osaa päättää mikä olisi fiksuinta.
Moniajo, esimerkiksi astioiden tiskaaminen ruuanlaiton aikana, on
läpikotaisin hermostuttavaa puuhaa. Jos tuli valittua väärä strategia,
ja joku menee pieleen, sitä tuntee itsensä täysin epäonnistuneeksi
ihmisenä. Tuntemus ei mitenkään poistu sillä, että tajuaa että oman
ihmisyyden sitominen yhteen huolenpitotoimeen on liiottelua.
Olin jo niin pitkällä ahdistuksessa, että purin jo pahan oloni
Rakkaimpaan. Se oli kamalaa. Onneksi tajusin yhden kommentin jälkeen
mennä hetkeksi rauhoittumaan. Ja pyytää anteeksi. Jostain syystä olen
edelleen sellaisessa harhassa, että suorittamatta jättämisiä pitää
hyvittää suorittamalla mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti sata
asiaa. Ja sitten kun ei pysty, on ihan tärviöllä elämänsä loppuun asti,
vaikka realistisesti ajatellen hyvitystä ei kaipaa mikään muu kuin oma
itsesyyllistyslaitteisto, jonka tehokkuusajattelupuppa on muutenkin
ihan höpöhöpöä.
Tänään on taas parempi päivä. En tajua,
miksi pitää vaatia itseltään ihan mitä sattuu, enkä sitäkään, mistä se
synkkyys taas pyyhälsi paikalle. Valaistumista odotellessa pitää
muistutella itselleen, että elämää ei voi kontrolloida, eikä itseään
saa ottaa liian vakavasti. Varotoimenpiteenä syödään e-pillerit
iltaisin, ei aamuisin. Ja taikakeinona vedetään nassuun kurpitsansiemeniä. Koska haltiakummitkin käyttää niitä.
lauantai, 22. huhtikuu 2006
Kommentit