Vielä saan viettää yhden viikon Rakkaimman kanssa. Näen tulevaisuudessa paljon B5:sta, silityksiä ja höpöstelyä, ehkä vähän seinille kiipimistä ja pullaa.

Suoritin tänään selvityksen väitöstyön edistymisestä Säätiölle. Edistystä on tapahtunut, onneksi vielä kiihtyvällä vauhdilla. Nyt jos olisin hyvä visionääri, kirjoittaisin ylös mitä kaikkea seuraavaksi voisi tehdä.

Valitettavasti vision kirjaaminen missioksi tuo mukanaan liudan kuviteltuja, mutta lannistavia paineita. Mission toteuttaminen olisi oletusarvoisesti helpompaa kuin vision, kun on ikäänkuin suunta ja päämäärä minne rynnistää. Ongelmatkin ovat ennalta-arvattavampia ja niin edelleen. Mutta lannistusfaktori torpedoi mission hyvät puolet: kun ajattelee, millainen valmiin pitäisi olla, ja sitten tajuaa miten piskuisilla resursseilla sitä valmista pitäisi tehdä.

Ellen sitten opi olemaan lannistamatta itseäni turhan päiten. Eilen selvitystä vääntäessäni tajusin, miten pitkälle tässä ollaan tultu ja että on oikeasti reippaasti puuhastelemalla mahdollista saada koko roska valmiiksi seuravaan parin-kolmen vuoden aikana. Ja mitä sitten? Onko sitten käsissä kasa huttua vai jotain oikeasti olennaista?

On hankalaa kun asetellaan ristiriitaisia vaatimuksia. Toisaalta pitää ajatella tulevaisuutta väitöstyön jälkeen, koska ammattiinhan tässä valmistutaan. Toisaalta taas ei voi ajatella tulevaisuutta, koska jos ajattelee, hukkuu ahdistukseen, eikä pysty tekemään tulevaisuutta.

Jospas lakkaisin olemasta itse itseni pahin vihollinen. Kyllä asiat siitä suttaantuu kun ne pistää suttaantumaan. Toverien avustuksella, jos niikseen tulee. Menen nyt pesemään Rakkaimmalle paitaa huomista varten. Tuli sitä tai tätä, elämää on.