Olen jälleen vahvasti lääkitty. 

Mutta vain ulkoisesti. Ulkoisesti olenkin sitten niin toksinen, että voisin kuulakärkikynällä ruksia itseeni kohtia, johon minua saapi pussailla, jotta Rakas ei myrkyty. Niitä paikkoja ei ole montaa tällä hetkellä, mutta viikon, kahden päästä asia voi olla jo ihan toisin.

Yritän luottaa siihen, että modernilla lääketieteellä on fiksumpia ratkaisuja kuin, sanotaanko, esimodernilla lääketieteellä, jossa vähän kaikkea suolitukoksista kuppaan parannettiin elohopealla, jota käytettiin joko ulkoisesti tai sisäisesti. Helppoa se ei ole: kaikenlaisia ihottumia hoidetaan pääasiassa sillä yhdellä tavaralla, nimittäin kortisonilla, jota käytetään ulkoisesti tai sisäisesti.

Jos kortisoni ei johonkin ihottumatyyppiin toimi, lääkäri tapaa todeta iloisesti, että ei se mitään, emme tiedä mistä tämäntyyppinen urtikaria tulee tai minne se menee, mutta se tuppaa häviämään itsekseen vuodessa-parissa suurimmalta osalta potilaita. Potilasta lohduttaa useimmiten (näin ainakin oletan ihan omiin kokemuksiin pohjautuvan näppituntuman kautta) aivan vitusti kuulla saavansa kärsiä seuraavat pari vuotta ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän siitä, että vaatteiden päällä pitäminen sattuu tai hikoileminen sattuu, tai että koko ajan on sairaan kylmä tai hikoiluttavan kuuma, koska elimistön suurin lämpöä säätelevä elin on vialla.

Seikkailtuani tänään kolme kertaa Töölössä sain kuin sainkin kortisonini. Käsikauppalääkkeenä myydään korkeintaan 2%:sta. Mullapa onkin 20%:sta, 400g. Läästittyäni siitä menemään noin 20g ja kärsittyäni oheiset kirvelyt jne., olinkin jo niin väsykki, että piti mennä parin tunnin päiväunille. Jaksoin kuitenkin tänään olla hereillä yhtäjaksoisesti jo melkein 10 (kymmenen) tuntia (600 minuuttia), kun viikon ennätys on tähän mennessä ollut noin 6 tuntia (360 minuuttia).

Onko tämä mun hahmo joku ympäristömarttyyri? Missä sen superkyvyt on? Kysyy nimim. Kärsimätön.
<