Mä olen  ihan sankaritar. Kolme Vortragia viidessä päivässä. Viimeisen kirjoitin eilen iltakymmenestä aamukolmeen, ja sain älyttömästi kehuja pupastani päälle päätteeksi vielä. Ikävänä puolena on, että siitä pitäisi ensi perjantaiksi vääntää nootitettua esseetä. Nootitettua. Mistä mä ne nootit revin, kun juttu on  kuitenkin pääasiassa omasta päästä?

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen harkinnut lähteiden keksimistä. Homma tyssäsi arkailuun ja syyllistymiseen, sekä viitseliäisyyden puutteeseen. Sama aika taitaa mennä, vaikka ottaisin vaan kasan enemmän tai vähemmän epäsopivia lähteitä ja runnon niistä ns. omaa tulkintaa oman tulkintani tueksi. Lisää kuvia voisi kanssa laittaa, ne tykkäsivät niistä.

Olen vääntänyt saksaa peffa puuduksissa, mutta välittömän ahdistunut en ole ollut. Tämä puhumistouhuilu sopii mulle, ei ole pelkoa siitä, että oma vaillinaisuus kävelee vastaan myöhemmin. Ihmiset kun tuppaa muistamaan puhutusta lähinnä fiiliksen ja satunnaisia faktoja. Kirjoittaminen sen sijaan on pelottavaa. Vaikkei näitä tietty julkaista, niin että kovin laajalle ei todistusaineisto vajaudestani leviä. Mutta silti.

Tänään on kuitenkin vapaailta. Käytin siitä osan saalistamalla rättejä alennusmyynneissä ja osan hankkimalla kirjoitusnaposteltavaa. Huomenna ohjelmassa apurahahakemus ja esseetä. Esseitä parhaassa tapauksessa. Nyt jos relais, niin jaksais taas.