Sain eilen Rakkaimmalta puhelun kananmunakriisin jälkeen. Kananmunakriisi johtui siitä kun olin pakannut kananmunat vähän liian teräväkulmaisen mehupurkin ja juuston väliin tietokonereppuuni, ja repun heiluessa muutamia kanamunia hajosi. Kananmunamössö repun pohjalla on vähän niin kuin valtaisa räkähyökkäys, erityisesti jos kananmunat ovat tuoreita. Lisäksi mössön peseminen repun pohjalta on vähän työlästä. Reppu kun on suunniteltu pitämään asioita sisällään ja mössö on venyvää ja tahmaista, eikä edes vesiliukoista.

Minun reppuni paljastui vedenpitäväksi. Sitä ei myöskään saa sulatettua 10% väkiviinaetikalla.

Puhelu sopi tunnelmiin, koska se oli ihan minisesti kriisipuhelu. Rakkain kertoi, että olivat todistaneet biitsillä ihmisruumiin, joku oli hukkunut. Kuolema on asia, jota ei varsinaisesti halua ajatella, mutta joskus on pakko.
 
Tuntui kauhean pahalle ja itsekkäälle ajatella, että onneksi se ei ollut Rakkain, joka menehtyi. Mutta niin vaan tulin ajatelleeksi. Tietystikään hänkään ei voi elää ikuisesti, mutta eläisi pitkään kuitenkin.

Ja mieluiten yhdessä minun kanssani. Mutta jos hän ei ole onnellinen minun kanssani, niin eläisi kuitenkin, ja olisi onnellinen jossain muualla. On hyvin surullista ajatella, että hän lakkaisi olemasta kokonaan. Niin käy joskus, mutta jos ei kuitenkaan ihan vielä.

On muutenkin vaikea ajatella, että läheiset ihmiset lakkaavat olemasta lopullisesti. Olen huono pitämään ihmisiin yhteyttä, mutta silti mielelläni ajattelen heitä ja arvuuttelen, mitä he mahtavat puuhailla. Jos ihmiset kuolevat, ei voi kuin muistella, ja se on aina vähän surullista.

Vielä parisen vuotta sitten oli itselleni aika sama elänkö vai olenko kuollut. Pelkäsin lähinnä kuolintapaa, vaikka yleensä oli aika selvää, että anafylaksialla sitä lähdetään. Nyt ei ole tullut kohtauksia pitkään aikaan, joten käsitys omasta kuolevaisuudesta on ehkä vähän hämärtynyt.  Samalla kun elämästä on pikku hiljaa tullut pääasiassa nautinnollinen asia. Itsestäänselvyyksistä on varmaan vaikein luopua.

En vieläkään osaa pelätä kuolemaa. Jos lakkaan olemasta, niin lakkaan olemasta. Mutta sitä pelkään, että Rakkain lakkaa olemasta. Että yhtäkkiä ei ole mitään yhteistä. Ei edes muistoja, kun muistelijoista toinen puuttuu. Jotenkin asiat, jotka ovat vain itsellä ovat vähemmän todellisia kuin sellaiset jotka voi jakaa. Sellaiset asiat, jotka joku kolmaskin osapuoli muistaa ovat pelottavia ottaa esille, koska on mahdollista, että se kolmas muistaa ne eri tavalla. Jolloin joutuu epäilemään omaa käsitystään menneisyydestä, eikä ole ketään tukemassa.

Vierailin ennen joulua isosetäni luona. Isotätini kuoli viime keväänä. Vierailu oli hyvin hämmentävä, koska tämä pariskunta oli aina toiminut hyvin yhteen, aina samalla käsikirjoituksella. Nyt isosedällä oli vain omat vuorosanansa, hän hämmentyi silminnähden, kun isotäti ei huikannut omiaan omalla vuorollaan keittiöstä. Me pystyimme muistamaan ne, mutta ne eivät olleet olemassa. Eivät enää.

Surullista.