Sain eilen Rakkaimmalta puhelun kananmunakriisin jälkeen.
Kananmunakriisi johtui siitä kun olin pakannut kananmunat vähän liian
teräväkulmaisen mehupurkin ja juuston väliin tietokonereppuuni, ja
repun heiluessa muutamia kanamunia hajosi. Kananmunamössö repun
pohjalla on vähän niin kuin valtaisa räkähyökkäys, erityisesti jos
kananmunat ovat tuoreita. Lisäksi mössön peseminen repun pohjalta on
vähän työlästä. Reppu kun on suunniteltu pitämään asioita sisällään ja
mössö on venyvää ja tahmaista, eikä edes vesiliukoista.
Minun reppuni paljastui vedenpitäväksi. Sitä ei myöskään saa sulatettua 10% väkiviinaetikalla.
Puhelu sopi tunnelmiin, koska se oli ihan minisesti kriisipuhelu.
Rakkain kertoi, että olivat todistaneet biitsillä ihmisruumiin, joku
oli hukkunut. Kuolema on asia, jota ei varsinaisesti halua ajatella,
mutta joskus on pakko.
Tuntui kauhean pahalle ja
itsekkäälle ajatella, että onneksi se ei ollut Rakkain, joka menehtyi.
Mutta niin vaan tulin ajatelleeksi. Tietystikään hänkään ei voi elää
ikuisesti, mutta eläisi pitkään kuitenkin.
Ja mieluiten
yhdessä minun kanssani. Mutta jos hän ei ole onnellinen minun kanssani,
niin eläisi kuitenkin, ja olisi onnellinen jossain muualla. On hyvin
surullista ajatella, että hän lakkaisi olemasta kokonaan. Niin käy
joskus, mutta jos ei kuitenkaan ihan vielä.
On muutenkin
vaikea ajatella, että läheiset ihmiset lakkaavat olemasta lopullisesti.
Olen huono pitämään ihmisiin yhteyttä, mutta silti mielelläni ajattelen
heitä ja arvuuttelen, mitä he mahtavat puuhailla. Jos ihmiset kuolevat,
ei voi kuin muistella, ja se on aina vähän surullista.
Vielä parisen vuotta sitten oli itselleni aika sama elänkö vai olenko
kuollut. Pelkäsin lähinnä kuolintapaa, vaikka yleensä oli aika selvää,
että anafylaksialla sitä lähdetään. Nyt ei ole tullut kohtauksia
pitkään aikaan, joten käsitys omasta kuolevaisuudesta on ehkä vähän
hämärtynyt. Samalla kun elämästä on pikku hiljaa tullut
pääasiassa nautinnollinen asia. Itsestäänselvyyksistä on varmaan
vaikein luopua.
En vieläkään osaa pelätä kuolemaa. Jos
lakkaan olemasta, niin lakkaan olemasta. Mutta sitä pelkään, että
Rakkain lakkaa olemasta. Että yhtäkkiä ei ole mitään yhteistä. Ei edes
muistoja, kun muistelijoista toinen puuttuu. Jotenkin asiat, jotka ovat
vain itsellä ovat vähemmän todellisia kuin sellaiset jotka voi jakaa.
Sellaiset asiat, jotka joku kolmaskin osapuoli muistaa ovat pelottavia
ottaa esille, koska on mahdollista, että se kolmas muistaa ne eri
tavalla. Jolloin joutuu epäilemään omaa käsitystään menneisyydestä,
eikä ole ketään tukemassa.
Vierailin ennen joulua isosetäni
luona. Isotätini kuoli viime keväänä. Vierailu oli hyvin hämmentävä,
koska tämä pariskunta oli aina toiminut hyvin yhteen, aina samalla
käsikirjoituksella. Nyt isosedällä oli vain omat vuorosanansa, hän
hämmentyi silminnähden, kun isotäti ei huikannut omiaan omalla
vuorollaan keittiöstä. Me pystyimme muistamaan ne, mutta ne eivät
olleet olemassa. Eivät enää.
Surullista.
sunnuntai, 8. tammikuu 2006
Kommentit