Sisäinen kelloni alkoi kiukuttelemaan aamupalaa kymmentä vaille kolme.

Sovelsin tätä uutta "Miksikäs ei?" filosofiaani, sen sijaan että olisin jatkanut sängyssä pyörimistä todeten että "ei, ei voi nousta, koska kello on niin vähän ja jos nousee nyt on tosi väsynyt päivällä eikä saa mitään aikaiseksi ja päivällä pitää saada aikaiseksi, koska jos ei saa on huono ihminen". Supatin Rakkaimmalle, että nousen ylös  älyttömästä kellonajasta huolimatta,  ja rupian puuhastelemaan, enkä ole hävinnyt minnekään. Vahvistussuukon saatuani hankin aamupalaa, luin vähän Agatha Christietä ja kirjoitin pelottavan meilin. Siis minua pelottaneen meilin.

Nyt voisi ehkä lukea vielä muutaman sivun (olen päässyt jo ruumiin löytymiseen saakka) ja testailla sitten aamupäiväunia. Miksikäs ei?