Ei koskaan pitäisi pelätä ihmisten reaktiota, ennen kuin ne ovat reagoineet. Toiselta opettajalta tuli viestiä että ok, toinen toivotteli voimia loppurutistukseen. Dedikset ovat ilmeisesti akateemisessa maailmassa peljättyjä ja kauhistavia, joten sympatioita löytyy vaikka saksalaisilta.

Järjestelin tänään itselleni myös suosituspyyntöjä seuraavaa apurahahakua varten. Tältä lafkalta irtosi viimeksi se apuraha, jonka saan pihistelyllä riittämään ensi jouluun, jos seuraavaa ei heru. Olen varovaisen optimistinen, kert en ole tuhlannut niiden rahoja vaan hengailuun, vaan olen saanut aikaiseksi kaksi artikkelia, ja jos saisin vielä järkkäiltyä sen tutkimusretken sinne Tanskaan, voisi vuosiraporttini näyttää kohtuulliselta.

Lisäksi kävin Clairen kanssa iltapäivällä kaupoilla. En ostanut mitään tarpeetonta, ruokaa ja neljä  trikoopaitaa. Kaksi mustaa, yksi kahvinruskea ja yksi fossilisoituneen luun värinen. En ole ihan vakuuttunut siitä vaaleasta noin muuten, mutta se väri on kannustava. Ei konkreettisesti, mutta ajatuksena.

Vaatteet, jotka ovat kannustavia on kiva vetäistä päälle aina kun muuten tuntuu vähän raskaalta. Täällä pääasiassa tiistaisin, kun koulua on aamukasista iltakuuteen. Tiistaisin käytän aina supermiespikkuhousujani. Kun tuntuu ettei jaksa enää, voi ajatella että hädän sattuessa mulla on ainakin jo supersankarivetimet päällä, ja sitten voikin pelastaa tilanteen.

Fossiilipaita tulee tarpeeseen keskiviikkoisin, kun puhumme seminaarissa kaksi tuntia Gaston-sedän ällistyttävistä ajatuksista. Voin sitten itsekseni ajatella, että kuolleet luut ne kalisevat kolkoimmin ja ruveta taas tulkitsemaan päivän mietelausetta omalta kannaltani mielekkäästi. Mähän voin aina kostaa jälkipolville, jos motivaatiota riittää.