Ei tullut johdantoa, tuli metodiluku. Tai ainakin sellaisen alkupuoli. Tai ainakin sellaisen osia. Tai 27 sivua jotain. Mutta pääasia että valmistui.

Tosin kaksi päivää myöhässä. Se on kumma juttu se ahistus. Se iskee sellaisella voimalla, että sitten vaan lyhistyy päiväkausiksi. Pitäisi oppia kasaamaan itselleen vähemmän paineita. Ei pidä ajatella lopputulosta kun aloittaa. Ei pidä ajatella, mitä muut ajattelevat. Ei pidä ylipäänsä mitään muuta kuin aloittaa.

Sitten kun pääsee alkuun, pystyy kirjoittamaan varsin vaivattomasti viisitoista tuntia päivässä niin kauan, että aloitettu työ on lopetettu. Nyt meni kaksi päivää, olen siis tavallaan tehnyt kuitenkin neljä työpäivää tällä viikolla. Että siinä mielessä ei tarvitse potkia itseään laiskuudesta. Jos teen tänään vähän ja ehkä huomenna vähän, olen kuitenkin tehnyt täyden työviikon.

Ahdistuessani luin gutenberg.orgista useamman tekstin, ja selvitin, miten helmikoruja tehdään, sekä mistä mitäkin helmilaatuja saa halvimmalla. Jos ahdistuu töistä,  mihinkään työasioihin ei voi koskea. Useampi oleellinen meili jäi kirjoittamatta, samoin olisi voinut vääntää pari abstraktia. Ahdistus kuitenkin pakottaa toimimaan jotenkin. Voi lukea, ei voi kirjoittaa. Ulko-oven avaaminen on mahdotonta, mutta sängyllä voi kököttää nettaamassa 15 tuntia vuorokaudessa. Voisi tehdä käsitöitä, jos olisi käsityötarvikkeita.

Ahdistus vie ilon elämästä. Kommunikaatiokin on vaikeaa, kun joutuu ahdistuksen muodostaman kuplan sisäpuolelle. Tekisi mieli kertoa kuinka pahalta tuntuu, ja saada lohdutusta. Ahdistus on kuitenkin este, jota ei voi ylittää eikä alittaa. Ahdistus säteilee outoa ylpeyttä, joka saa tuntemaan, että kyllä tästä pitää ihan yksin ylitse päästä. Se säteilee myös väärää vastuuta: ei pidä tehdä toisille pahaa oloa. Se säteilee syyllistämistä: olet tämän itse itsellesi aiheuttanut, joten itse on ylitse päästävä. Se säteilee outoa itsellisyyttä: olen selvinnyt ihan keskenäni aikaisemminkin. Se säteilee luottamuspulaa: ei mua kukaan voi auttaa, olen itse oma paras apuni. Se säteilee epätoivoa: jos tietäisin miten tästä pääsee yli, olisin jo siellä. Se säteilee uskottomuutta: ei musta ole mihinkään, kun en tästäkään yli pääse. Se säteilee kyvyttömyyttä: en osaa edes selittää miltä tuntuu, niin että se kuulostaisi uskottavalta ja kuvaisi tilannetta oikein.

Sitten ehkä jossain vaiheessa omien voimien ollessa lopussa määkäisee, että mulla on paha olla. Siinä on kaikki, eikä enempään pysty.

Kun saa aloitettua, ahdistus muuttuu hetkessä hyväksi ahdistukseksi. Tämä, tämä, tämä, ja tuo asia pitää päästä kertomaan, ajattelivat ihmiset niistä mitä tahansa. Kun on purkanut kaiken ahdistuksen alle kadonneen tekstin, on valmista ja hyvällä tavalla tyhjää.

Se vaan vaivaa, että systeemi on mätä. Fysiikka ei kestä tällaista laman ja reuhtomisen välillä heittelehtimistä: kököttäminen ja kirjoittaminen tai vaihtoehtoisesti kököttäminen ja lukeminen jumittaa ja surkastaa lihakset. Psyykiikkakaan ei kestä: ahdistus ja mania rapauttavat normaalit toiminnot, elämänpiiri ja kommunikaatiomahdollisuudet kaventuvat olemattomiin.

Säännöllisyys olisi hyvä asia, ja elämän nauttiminen sopivissa paloissa. Kun sen oppis vaan. Jos pidetään mennyttä viikkoa muistinvirkistyksenä siitä, mitä tapahtuu jos säännöllisyys ja nauttiminen häviävät.

Tajusin jotain hyvin oleellista viime yönä kuunneltuani parin päivän viiveellä yhtä keskustelua jonka kävin Rakkaimman kanssa pari päivää sitten. Vaikka tunnistan suhteellisen helposti toisten ihmisten tunteita, omien tunnistaminen on hakusessa. Rouva Sch. kysyy yleensä tapaamisen aluksi, että miltä musta tuntuu. Yleensä kerron, että sitä tai tätä olen tai en ole saanut aikaiseksi ja se tuntuu mukavalta tai harmittaa. Omien tunteiden tunnistaminen tapahtuu kiertokautta, kun tunne on jo tapahtunut.

Ehkä siksi ahdistus pääsee aina yllättämään. Jos tunnistan sen vasta sitten kun olen jo kiikissä, ei varsinaisesti ole ihme, että en pysty pysäyttämään ahdistuksen muutosta siedettävästä ja hallittavasta sietämättömään, minua ja toimiani täysin hallitsevaan. Frau Sch. antoi ohjeita, kun lähdin matkaan. Ensimmäinen oli, että minun pitää kysyä itseltäni monta kertaa päivässä, miltä minusta tuntuu. Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Jos tunnistaisin miltä tuntuu, riippumatta siitä mitä olen tehnyt, voisin ehkäistä ahdistusta.

En vaan ole aiemmin oikeasti ymmärtänyt, mitä kysymys miltä minusta tuntuu tarkoittaa.