Ei tullut johdantoa, tuli metodiluku. Tai ainakin sellaisen alkupuoli.
Tai ainakin sellaisen osia. Tai 27 sivua jotain. Mutta pääasia että
valmistui.
Tosin kaksi päivää myöhässä. Se on kumma juttu se ahistus. Se iskee
sellaisella voimalla, että sitten vaan lyhistyy päiväkausiksi. Pitäisi
oppia kasaamaan itselleen vähemmän paineita. Ei pidä ajatella
lopputulosta kun aloittaa. Ei pidä ajatella, mitä muut ajattelevat. Ei
pidä ylipäänsä mitään muuta kuin aloittaa.
Sitten kun pääsee alkuun, pystyy kirjoittamaan varsin vaivattomasti
viisitoista tuntia päivässä niin kauan, että aloitettu työ on
lopetettu. Nyt meni kaksi päivää, olen siis tavallaan tehnyt kuitenkin
neljä työpäivää tällä viikolla. Että siinä mielessä ei tarvitse potkia
itseään laiskuudesta. Jos teen tänään vähän ja ehkä huomenna vähän,
olen kuitenkin tehnyt täyden työviikon.
Ahdistuessani luin gutenberg.orgista useamman tekstin, ja selvitin,
miten helmikoruja tehdään, sekä mistä mitäkin helmilaatuja saa
halvimmalla. Jos ahdistuu töistä, mihinkään työasioihin ei voi
koskea. Useampi oleellinen meili jäi kirjoittamatta, samoin olisi
voinut vääntää pari abstraktia. Ahdistus kuitenkin pakottaa toimimaan
jotenkin. Voi lukea, ei voi kirjoittaa. Ulko-oven avaaminen on
mahdotonta, mutta sängyllä voi kököttää nettaamassa 15 tuntia
vuorokaudessa. Voisi tehdä käsitöitä, jos olisi käsityötarvikkeita.
Ahdistus vie ilon elämästä. Kommunikaatiokin on vaikeaa, kun joutuu
ahdistuksen muodostaman kuplan sisäpuolelle. Tekisi mieli kertoa kuinka
pahalta tuntuu, ja saada lohdutusta. Ahdistus on kuitenkin este, jota
ei voi ylittää eikä alittaa. Ahdistus säteilee outoa ylpeyttä, joka saa
tuntemaan, että kyllä tästä pitää ihan yksin ylitse päästä. Se säteilee
myös väärää vastuuta: ei pidä tehdä toisille pahaa oloa. Se säteilee
syyllistämistä: olet tämän itse itsellesi aiheuttanut, joten itse on
ylitse päästävä. Se säteilee outoa itsellisyyttä: olen selvinnyt ihan
keskenäni aikaisemminkin. Se säteilee luottamuspulaa: ei mua kukaan voi
auttaa, olen itse oma paras apuni. Se säteilee epätoivoa: jos tietäisin
miten tästä pääsee yli, olisin jo siellä. Se säteilee uskottomuutta: ei
musta ole mihinkään, kun en tästäkään yli pääse. Se säteilee
kyvyttömyyttä: en osaa edes selittää miltä tuntuu, niin että se
kuulostaisi uskottavalta ja kuvaisi tilannetta oikein.
Sitten ehkä jossain vaiheessa omien voimien ollessa lopussa määkäisee,
että mulla on paha olla. Siinä on kaikki, eikä enempään pysty.
Kun saa aloitettua, ahdistus muuttuu hetkessä hyväksi ahdistukseksi.
Tämä, tämä, tämä, ja tuo asia pitää päästä kertomaan, ajattelivat
ihmiset niistä mitä tahansa. Kun on purkanut kaiken ahdistuksen alle
kadonneen tekstin, on valmista ja hyvällä tavalla tyhjää.
Se vaan vaivaa, että systeemi on mätä. Fysiikka ei kestä tällaista
laman ja reuhtomisen välillä heittelehtimistä: kököttäminen ja
kirjoittaminen tai vaihtoehtoisesti kököttäminen ja lukeminen jumittaa
ja surkastaa lihakset. Psyykiikkakaan ei kestä: ahdistus ja mania
rapauttavat normaalit toiminnot, elämänpiiri ja
kommunikaatiomahdollisuudet kaventuvat olemattomiin.
Säännöllisyys olisi hyvä asia, ja elämän nauttiminen sopivissa
paloissa. Kun sen oppis vaan. Jos pidetään mennyttä viikkoa
muistinvirkistyksenä siitä, mitä tapahtuu jos säännöllisyys ja
nauttiminen häviävät.
Tajusin jotain hyvin oleellista viime yönä kuunneltuani parin päivän
viiveellä yhtä keskustelua jonka kävin Rakkaimman kanssa pari päivää
sitten. Vaikka tunnistan suhteellisen helposti toisten ihmisten
tunteita, omien tunnistaminen on hakusessa. Rouva Sch. kysyy yleensä
tapaamisen aluksi, että miltä musta tuntuu. Yleensä kerron, että sitä
tai tätä olen tai en ole saanut aikaiseksi ja se tuntuu mukavalta tai
harmittaa. Omien tunteiden tunnistaminen tapahtuu kiertokautta, kun
tunne on jo tapahtunut.
Ehkä siksi ahdistus pääsee aina yllättämään. Jos tunnistan sen vasta
sitten kun olen jo kiikissä, ei varsinaisesti ole ihme, että en pysty
pysäyttämään ahdistuksen muutosta siedettävästä ja hallittavasta
sietämättömään, minua ja toimiani täysin hallitsevaan. Frau Sch. antoi
ohjeita, kun lähdin matkaan. Ensimmäinen oli, että minun pitää kysyä
itseltäni monta kertaa päivässä, miltä minusta tuntuu. Nyt ymmärrän,
mitä hän tarkoitti. Jos tunnistaisin miltä tuntuu, riippumatta siitä
mitä olen tehnyt, voisin ehkäistä ahdistusta.
En vaan ole aiemmin oikeasti ymmärtänyt, mitä kysymys miltä minusta tuntuu tarkoittaa.
lauantai, 11. maaliskuu 2006
Kommentit