Peruin sit sen pelin. Ärsyttää mählätä tällain, mutta pyörin taas kuumeessa koko viime yön aamun. Ja ensi viikolla voisi oikeasti näyttää nenänsä Turussa, ettei jäisi nämä opinnot tuhnuksi.

Pelien perumisessa inhottavinta on, että pettää toiset ja aiheuttaa ylimääräisiä ongelmia järjestäjille, jotka kuitenkin tekevät hirmuisen määrän työtä ilman palkkaa pelkästään huvittaakseen toisia ihmisiä. Tämä oli nyt kolmas kerta kun olen pelin peruuttanut vuoden -95 jälkeen, ja tuntuu ihan kauhealta.

Eikä vähiten siksi, että tämä harrastus ja erityisesti ihmiset, jotka löysin harrastuksen kautta ovat ihan parasta. Mulla on läheisiä, samanhenkisiä ystäviä, jotka olen tuntenut yli kymmenen vuotta pelkästään sen takia, että joskus onnistuin löytämään tieni yhteen peliin. Uskon myös vahvasti, että pelaaminen on ainoa syy, jonka takia en päätynyt itsemurhaan lukioaikana. Ei tarvinnut, kun pelien takia pääsi viikonlopuiksi pois kotoa ystävien luo.

Tietysti isäni ehdotti minulle pakkohoitoa, koska roolipelit tekevät ihmisestä hullun ja saatananpalvojan. Hän tietää nämä asiat, ateistina ja äfnollakakskakkosena (nyttemmin rekursiossa). Viime aikoina olen ajatellut, että ehkä olisi ollut oikeasti parasta lapselle päästä terapiaan jo tuolloin, sen sijaan että puoskaroin itseäni ottamalla viikonloppuisin lomaa perhe-elämästä. Onneksi äiti mahdollisti nämä lomat, siitä huolimatta että piti niitä oireina myöhästyneestä murrosiästä.

Peliä peruessani en siis petä vain peliä, vaan myös itseni. Se on ahdistavaa, joten olen koko illan siivonnut syntini pesemiseksi. Kuume oli kuitenkin laskenut herättyäni neljän tunnin päiväunilta.

Eila vaati minua hankkimaan itseni endokrinologiseen kartoitukseen. Mä nukun kuulemma epänormaalin paljon jopa masennuspotilaaksi. Musta olisi kiva jos mä olisin epänormaali, niin voisin laskea vaatimustasoa itselleni jostain oikeasta syystä. Olisi kiva sanoa, että mä nyt vaan olen tämmöinen, tai korjata se jokin pielessä oleva jollain kätevällä lääkkeellä, ja sit kaikki ei olisikaan ollut mun vika.