Täällä on sellaista kuumankosteanpainostavaa, jolle ei ole suomenkielistä sanaa.
Kävin maanantaina vaihdatuttamassa lääkkeitä. Olin siihen mennessä
kerännyt lähes koko sarjan sivuoireita alkaen unettomuudesta ja päätyen
nälättömyyteen, mikä minun elopainollani on varsin epämukava sivuoire.
Sain jotain, tsekkasin netistä mitä siitä suomeksi sanottiin, ja menin,
että ei herranen aika. Ei mulla ole viikkoa aikaa olla tokkurassa,
mulla on viikon sisään kolme Vortragia. Tiistaina en ottanut mitään,
keskiviikkona kävin oman psykon vastaanotolla. Jatkamme samalla kamalla
kuin aikaisemmin, kyllä ne sivuoireet siitä häviää, totesi hän.
Yritämme luottaa tähän ja vedämme Rakkaan kanssa tässä odotellessa
pizzaa ja jäätelöä. Terveellisyydestä viis, pääasia että housut pysyvät
päällä.
Tänään kävimme jutskaamassa Frau Schu:lla. Kävi ilmi, että oma
henkilökohtainen mörköni, kielletyt tunteet, on noin kolmisen metriä
pitkä ja ilkeä tummanruskea varjomainen teddykarhu, jolla on pistävät
nappisilmät. Sen varpaat kasvavat kantapäistäni ja se olisi kiva päästä
hakkaamaan irti. Kyseessä on siis visualisointini, ei mitään mikä olisi
mielestäni arkitodellisuudessa olemassa. Eikä se ollut edes
sisäisessä todellisuudessani olemassa, ennen kuin Frau Schu. kysyi,
että kuinka iso ahdistukseni on.
Jotenkin pidän ajatuksesta. Jättiläisvarjoteddykarhua vastaan on
helpompi käydä kuin abstraktimpia kieroonkasvanutta moraalia ja
syyllisyydentunnetta. Jättiläisvarjoteddykarhu ei myöskään mahdu
Rakkaan syliin samalla kuin minä.
Psyko lupasi diagnoosin Suomeen mukaan, mikä nopeuttanee oleellisesti
hoitoon pääsyä kotimaassa. Laittaisi kuulemma psykoterapiaan heti, jos
en olisi lähdössä niin pian. Taudinkuvasta ei ole vielä täyttä selkoa,
mutta olen kuulemma sen verran tolkuissani, että ennuste on hyvä.
Dissosiaatiokaan ei ole uusiutunut, oli vissiin kriisin kärjistymä se.
Rakkain lähtee sunnuntaina takaisin kotiin. Se on kyllä suuri vääryys
ja kurjuus. Vedän jättiläisvarjoteddykarhua kuonoon julkistamalla, että
ketuttaa tuommoinen maailman epäreiluus ja ruokin sitten sisäistä
lastani mielikuvilla vaniljavanukkaasta, kun oikea ei maistu.
Sisäinen lapsi on yksi näistä sisäisistä otuksista, joita Frau Schu:n
mukaan asuu ihmisten sisällä pienten lehmien tapaan. Se on
ymmärtääkseni eräänlainen tamagotschi, joka on tarkoitus pitää
tyytyväisenä. Minun on sellainen puolivuotias vauva, joka leikkii
omilla varpaillaan kun se on tyytyväinen ja karjuu naama
punaisena kun se ei ole. Nämä terapiajutut saavat kyllä minut
kuulostamaan hullummalta kuin ihan aikuisten oikeesti olen, mutta
niiden pointti on käsittääkseni saada minut havainnoimaan tunteitani,
hyväksymään niitä ja toimimaan niiden suhteen tilanteeseen sopivasti.
Ja se wörkkii.
torstai, 6. heinäkuu 2006
Kommentit