Kuvitelkaa, että olette hengailleet päivän kotitoimistossanne (eli olkkarin nurkassa) jo melkein kokonaisen työpäivällisen. Päivän jännittävintä antia ovat olleet erään latinankielisen termin englanninkielisen vastineen löytäminen ja näkkäri-hummus kombo. Ovikello soi. Lähdet ovelle pohtien pyöritellen mielessäsi kumpi kahdesta ehdolla olevasta verbistä toisi paremmin alkuperäisen merkityksen ilmi.

Oven takana seisoskelee vähän väsähtäneen putkimiehen näköinen keski-ikäinen mies paperinivaskan kanssa. Ensimmäinen ajatus on aika jännittävä "Ei taas jotain putkiremppaa!", toinen on "Pitäisköhän avata ovi?". Avaat oven.

Mies kysäisee tervehtimättä, "Onko n. n. kotona?" Menet, että "Anteeks, kuka?"

-N.N.?

-Ööh.

-Ei taida asua täällä?

-Ei. On ehkä joskus asunut, talkkari varmaan tietäis?

-Onks teille tullut postia nimellä n.n.?

-Ei o tullut, edellinen asukas oli joku tyttö.

-Tää osoite on kuitenkin oikein?

-Joo.

-Aha. OK. Anteeks vaan häiriö.

-Joo, ei mitään.

Laitat oven kiinni. Kuka tää tyyppi oli? Ketä se haki? Ja miksi? Et saa koskaan tietää, mutta asialla spekulointi on yhtäkkiä sata kertaa mielekkäämpää kuin latinan verbeillä. Mielessäsi käy, että kyseinen kohtaus sopisi erinomaisesti johonkin suomalaiskansalliseen näytelmään Reinikaisen ja Raidin hengessä ja Kaurismäen atmosfäärissä.