Sisäinen kelloni nakuttaa lähinnä keskiyötä.

Viimeksi keskiyö alkoi noin keskipäivän aikaan, sitä ennen noin kello neljä aamulla. Väliaikoinakin  olen jokseenkin pöhnäinen, ajatus kulkee rollaattorilla. Mutta pääasia että jotenkin kulkee.

Aloitin jo puolivahingossa kirjoittamaan johdantoa väikkäriini, vaikka tänään piti olla vielä vapaapäivä. Se pitäisi saada valmiiksi joulukuun alkuun mennessä. Tällaisia puolivahinkoja saisi tapahtua enemmänkin. Olen varmaankin selittänyt väikkäristäni niin monta kertaa Vancouverissa, että johdannon asiat on tullut selitettyä useammalta näkökannalta useampaan kertaan, ja sen voisi vain puklata kirjoitusmuodossa ulos.

Kun kirjoittaminen tai lukeminen ei huvita, pitäisi polkaista kokoon hääpuku. Ja järjestää, ja polttaroida ja sitä sun tätä. Ja arkielämääkin voisi harrastaa, viime aikoina kaikki on jäänyt joko vähän rempalleen tai Rakkaimman harteille. Mutta hän tiskaa ja pesee pyykkiä niin loistavasti.

Kaikki tämä puuhastelusuorittaminen ei kuitenkaan saa minua juuri tällä hetkellä ahdistumaan. Luin aiemmin päivällä aivan nerokkaan elämänohjeen jostain lehdestä jonkun maatalonemäntä-äiti-opiskelijan haastattelusta. Se menee jotakuinkin niin, että "elämässä ei tarvitse selvitä kuin yhdestä päivästä kerrallaan".

Jos muistan pitää tämän mielessä, pystyn ehkä ottamaan taas kalenterin esille ja suunnittelemaan pidemmällä tähtäimellä.