Rakas lähti keskiviikkoaamuna Thaimaahan, ja on todistettavasti ollut hengissä vielä tänä aamuna kymmeneltä.
Minä olen puolestani hengaillut Turussa keskiviikosta lähtien. Jep, vedin sen lyhyemmän korren.
Pyrin eilen olemaan vanhempieni riidassa viattoman ja paikalta vähin
äänin poistuvan sivustakatsojan asemassa. Mutta viimeisen 25 vuoden
aikana kertyneellä kokemuksella päädyin sitten ns. välissäistujaksi.
Eli regressoiduin siksi lapsihenkilöksi, jolta molemmat
riitelijävanhemmat hakevat kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa.
Äiti aloitti isän poistuessa perunakellariin. Isä jatkoi hississä
matkalla yliopiston kirjastoon. Hississä sekosin. Työnsin sormet
korviin toiseen niveleen saakka, ja menin
"Laalaalaalaalaalaalaalaalaa". Kirjastossa tajusin, että tämä on 25
vuoteen ensimmäinen osoittamani terve reaktio vastaavassa tilanteessa.
Kaikissa kasvatusoppaissa toitotetaan, että avioerotilanteessa lasta ei
saa missään nimessä asettaa välissäistujan pallille. Että mitä muuta
tahansa, mutta lasta ei saa pitää tuomarina, lohduttajana tai
diplomaattina. Entäs aviotilanteessa?
Ensimmäiset noin 21
vuotta tilanne oli hyvin selkeä. Äiti ansaitsi empatian, isä ei. Isä on
kontrolloiva ja vaikea ihminen, kävelevä sosiaalinen katastrofi. Äiti
on heikko, ja sitä pitää suojella. Olen vuosien aikana suositellut
äidilleni avioeroa ehkä sata kertaa, siitä huolimatta, että muistan
äidin pitäneen minua yhdeksänvuotiaan jälleen yhden riidan jälkeen
sylissään ja todenneen, että "Me ei isän kanssa erota ikinä. Sitä ei
tarvitse pelätä." Mun mielestä kaikkien elämä olisi vaan
ollut niin paljon helpompaa, jos ne riidat olisivat loppuneet.
Pikkuveljeni ei pystynyt keskittymään ylioppilaskirjoituksiin, koska
vanhempani hankkivat juuri sinä kahtena viikkona avioeroa, riitelemällä
yömyöhään. Sain veljeltäni öisin hätääntyneitä tekstareista, että
eroaako ne vai nou ja että isä muuttaa mökille, mutta saa käydä täällä
pesemässä pyykkiä. Pikkuveljeäkin olisi pitänyt suojella, se olisi
ollut vanhempieni tehtävä. Minä pystyin vain lohduttamaan veljeä, en
pystynyt suojelemaan. Minä epäonnistuin. Nyt pikkuveli ei pääse
opiskelemaan joihinkin kouluihin, jonne haluaisi, koska yo-todistus ei
ole tarpeeksi hyvä. Minä tunnen katkeruutta.
Muutaman viime
vuoden aikana tilanne on muuttunut monimutkaisemmaksi ja
-sävyisemmäksi. Isälläkään ei välttämättä ole helppoa, äiti ei
välttämättä ole pyhimys. Isä on epävarma ja itsesäälivä ihminen, joka
kaipaa yli kaiken rakkautta, tukea ja välittämistä siitä huolimatta
että on itse lähes täysin epäempaattinen ihminen. Äidillä on
taipuvaisuutta marttyyriuteen, hän kostaa isän harjoittaman
kontrolloinnin ja syyllistämisen välinpitämättömyydellä. Isä katsoo ja
korottaa sarkasmilla ja syyllistämisellä, jopa mykkäkoululla. Äiti
katsoo ja korottaa loputtomalla jaksamisella. Riita jää kesken,
oikeista asioista ei puhuta, ärsyyntyminen kasaantuu jonnekin syvälle,
anteeksi ei pyydetä, kaikkia harmittaa lopuksi enemmän riitely kuin
riidan aihe. Ja jossain vaiheessa palataan arkijärjestykseen, vaikka
puolin ja toisin jaeltuja loukkauksia ei ikinä unohdeta.
28
vuodessa nämä ihmiset eivät ole oppineet kommunikoimaan keskenään.
Havaitsin isän jopa yrittävän jotain sovinnon elkeitä
perunakellarireissun jälkeen, äiti ilmeisesti ei. Anteeksi isä ei osaa
pyytää, mutta yritti sovitella lupaamalla hakea lisää perunoita, jos
loppuvat kesken. Kuitenkin liian laimeasti ottaen huomioon kuinka
paljon hän oli ehtinyt loukata äitiäni riidan aikana. Isän pitäisi
opetella pyytämään anteeksi, äidin pitäisi opetella antamaan anteeksi,
isän pitäisi opetella antamaan anteeksi, äidin pitäisi opetella
pyytämään anteeksi. Ei se ole heikkoutta, se on voimaa. Se ei ole
luovuttamista, se on jaksamista. Että virheet ovat inhimillisiä. Että
näin te opetitte minulle, ja minä uskoin, koska se kuulosti järkevältä,
vaikka helvetin vaikealta.
Jolloin olemme tilanteessa, jossa
lapsivälittäjäminä olen ihan hukassa. Puolia ei voi ottaa, koska kaikki
ovat vähän oikeassa ja vähän väärässä. En pysty kieltäytymään
kuuntelemasta, koska olen kasvanut sillain empaattiseksi ihmiseksi,
että hätääntyneitä ihmisiä tulee auttaa, vaikka mikä olisi. Kai siinä
tuntee itsensä jollain tavalla tarpeelliseksi. Ja pystyy kontrolloimaan
ympäristöään: tieto auttaa arvioimaan sitä mitä ympäristössä saattaa
tapahtua. Olen empaattisuudessani käynyt jopa tapaamassa Rakkaimman
exää, hän kertoi minulle muun muassa miten hyväksi hänelle oli tavata
minut, koska tapaamisen jälkeen hänellä on mentaalinen tikkataulu.
Tapaaminen oli mielestäni positiivinen, koska siitä oli apua hänelle;
itse olen sittemmin nähnyt painajaisia ja hätkähtelen nähdessäni pitkiä
blondeja kaupoissa.
Miten ilmaista vanhemmilleni, että
kuuntelen toki, jos on vaikea hetki, mutta enää ei ole paluuta
tilanteeseen, jossa voin liittyä toisen osapuolen kritisoimiseen tai
puolustelemiseen? Että nyt olette omillanne, vaikka minä olisin
paikalla? Ihan niin kuin silloinkin kun minä en ole paikalla? Että mä
en enää osaa auttaa, ja että mun illuusio pelastamaan pystymisestä on
hävinnyt? Että opetelkaa hyvät ihmiset kommunikoimaan ettei tarvitse
räpistellä loppuavioliittoakin riitojen rampauttamana? Ja että mä sanon
näitä asioita vain siksi, että mä rakastan teitä molempia, ja haluaisin
nähdä teidät molemmat onnellisessa liitossa, vaikka sitten
keskenänne?
Yhteinen vihollinen kuitenkin yhdistää. Tällä
kerralla yhteisenä vihollisena oli joulun vietto, joka sujui kaikkien
odotusten ja vankan empiirisen aineiston vastaisesti täysin
rauhallisesti, oli jopa mukavaa. Joulua vietettiin kolmen sukupolven ja
kolmen sukulaisperheen voimin, resepti, joka on perinteisesti johtanut
olemassaolevien rintamalinjojen vahvistamiseen, ja jossa lapset ja
vanhukset ovat sysänneet itsensä valkoisten lippujen kanssa
vihollisrintamien väliin tai sitten henkiselle lomamatkalle Timbuktuun.
Nyt kaikki kuitenkin sujui vallan mainiosti, jopa niin mainiosti, että
Tapaninpäivän vastavierailua ei tarvitse odottaa kasvavan
paniikkiahdistuksen vallassa, vaan jopa hymy suupielessä karehtien.
Tänä jouluna olen kasvanut metrin. Olen jopa pystynyt myöntämään
ihmisille, että mulla on sama ongelma kuin toipuvilla alkoholisteilla:
en pysty pitämään yllä työrutiinia, tai ylipäänsä mitään rutiinia. Tämä
ongelma minulla on ollut lukion toiselta luokalta saakka, eikä sen
kehittämiseksi ole käytetty tippaakaan alkoholia. Ongelman
peittämiseksi liiottelen sairauden tunteita. Olen tunnistanut ongelman
jo puolen vuoden ajan, ja pyrkinyt korjaamaan sen, mutta ehkä tästä ei
pääse eteenpäin ilman ammattiapua.
Luulen, että olen ollut
enemmän tai vähemmän masentunut 8-vuotiaasta 25-vuotiaaksi saakka:
tästä johtunee ongelmavyyhti, joka sisältää paitsi massiivisia
vaikeuksia saada mitään tekemistä aloitetuksi, myös huonon itsetunnon,
käsittämättömiä häpeäntunteita, sosiaalisia pelkoja, nukahtamis- ja
heräämisvaikeuksia, ajoittaista yletöntä ahdistusta josta toipumiseen
menee useita päiviä, jolloin ei voi tehdä mitään muuta kuin nukkua tai
kuvitella. Luulen että tarvitsen psykologin apua tuottaakseni näistä
oliolöydöistä pysyviä näytteitä, jotka sitten voi sijoittaa mielen
museoon. Ettei niitä unohtaisi. Että ne voisi yhdistää johonkin
kontekstiin. Että niistä voisi oppia jotain. Että voisi saada uusia
ajatuksia. Että voisi kehittyä. Että voisi kasvaa.
Ensiksi
haluaisin pyytää Rakkaalta anteeksi sitä yhtä kertaa, jolloin tajusin
olevani väärässä, enkä silti pyytänyt anteeksi, vaan heittäydyin
marttyyriksi ja sain sinut pyytämään anteeksi, vaikka minussa oli
vähintään yhtä paljon vikaa. Anteeksi. Olin vähintään yhtä väärässä ja
tiesin sen ja sitten vielä väänsin tilannetta koska minulla oli paha
mieli paitsi sinun sanoistasi, myös omasta käyttäytymisestäni. Minun on
niin vaikea myöntää omia virheitäni. Yritän parantua. En edes muista
enää mistä riideltiin, tai koska se oli (varmaan silloin viime kesänä),
mutta paha olo ja epärehellisyys on jäänyt kalvamaan. Anna anteeksi,
rakas.
sunnuntai, 25. joulukuu 2005
Kommentit