Rakas lähti keskiviikkoaamuna Thaimaahan, ja on todistettavasti ollut hengissä vielä tänä aamuna kymmeneltä.

Minä olen puolestani hengaillut Turussa keskiviikosta lähtien. Jep, vedin sen lyhyemmän korren.

Pyrin eilen olemaan vanhempieni riidassa viattoman ja paikalta vähin äänin poistuvan sivustakatsojan asemassa. Mutta viimeisen 25 vuoden aikana kertyneellä kokemuksella päädyin sitten ns. välissäistujaksi. Eli regressoiduin siksi lapsihenkilöksi, jolta molemmat riitelijävanhemmat hakevat kuuntelevaa korvaa ja myötätuntoa.

Äiti aloitti isän poistuessa perunakellariin. Isä jatkoi hississä matkalla yliopiston kirjastoon. Hississä sekosin. Työnsin sormet korviin toiseen niveleen saakka, ja menin "Laalaalaalaalaalaalaalaalaa". Kirjastossa tajusin, että tämä on 25 vuoteen ensimmäinen osoittamani terve reaktio vastaavassa tilanteessa. Kaikissa kasvatusoppaissa toitotetaan, että avioerotilanteessa lasta ei saa missään nimessä asettaa välissäistujan pallille. Että mitä muuta tahansa, mutta lasta ei saa pitää tuomarina, lohduttajana tai diplomaattina. Entäs aviotilanteessa?

Ensimmäiset noin 21 vuotta tilanne oli hyvin selkeä. Äiti ansaitsi empatian, isä ei. Isä on kontrolloiva ja vaikea ihminen, kävelevä sosiaalinen katastrofi. Äiti on heikko, ja sitä pitää suojella. Olen vuosien aikana suositellut äidilleni avioeroa ehkä sata kertaa, siitä huolimatta, että muistan äidin pitäneen minua yhdeksänvuotiaan jälleen yhden riidan jälkeen sylissään ja todenneen, että "Me ei isän kanssa erota ikinä. Sitä ei tarvitse pelätä." Mun mielestä kaikkien elämä  olisi  vaan ollut niin paljon helpompaa, jos ne riidat olisivat loppuneet.

Pikkuveljeni ei pystynyt keskittymään ylioppilaskirjoituksiin, koska vanhempani hankkivat juuri sinä kahtena viikkona avioeroa, riitelemällä yömyöhään. Sain veljeltäni öisin hätääntyneitä tekstareista, että eroaako ne vai nou ja että isä muuttaa mökille, mutta saa käydä täällä pesemässä pyykkiä. Pikkuveljeäkin olisi pitänyt suojella, se olisi ollut vanhempieni tehtävä. Minä pystyin vain lohduttamaan veljeä, en pystynyt suojelemaan. Minä epäonnistuin. Nyt pikkuveli ei pääse opiskelemaan joihinkin kouluihin, jonne haluaisi, koska yo-todistus ei ole tarpeeksi hyvä. Minä tunnen katkeruutta.

Muutaman viime vuoden aikana tilanne on muuttunut monimutkaisemmaksi ja -sävyisemmäksi. Isälläkään ei välttämättä ole helppoa, äiti ei välttämättä ole pyhimys. Isä on epävarma ja itsesäälivä ihminen, joka kaipaa yli kaiken rakkautta, tukea ja välittämistä siitä huolimatta että on itse lähes täysin epäempaattinen ihminen. Äidillä on taipuvaisuutta marttyyriuteen, hän kostaa isän harjoittaman kontrolloinnin ja syyllistämisen välinpitämättömyydellä. Isä katsoo ja korottaa sarkasmilla ja syyllistämisellä, jopa mykkäkoululla. Äiti katsoo ja korottaa loputtomalla jaksamisella. Riita jää kesken, oikeista asioista ei puhuta, ärsyyntyminen kasaantuu jonnekin syvälle, anteeksi ei pyydetä, kaikkia harmittaa lopuksi enemmän riitely kuin riidan aihe. Ja jossain vaiheessa palataan arkijärjestykseen, vaikka puolin ja toisin jaeltuja loukkauksia ei ikinä unohdeta.

28 vuodessa nämä ihmiset eivät ole oppineet kommunikoimaan keskenään. Havaitsin isän jopa yrittävän jotain sovinnon elkeitä perunakellarireissun jälkeen, äiti ilmeisesti ei. Anteeksi isä ei osaa pyytää, mutta yritti sovitella lupaamalla hakea lisää perunoita, jos loppuvat kesken. Kuitenkin liian laimeasti ottaen huomioon kuinka paljon hän oli ehtinyt loukata äitiäni riidan aikana. Isän pitäisi opetella pyytämään anteeksi, äidin pitäisi opetella antamaan anteeksi, isän pitäisi opetella antamaan anteeksi, äidin pitäisi opetella pyytämään anteeksi. Ei se ole heikkoutta, se on voimaa. Se ei ole luovuttamista, se on jaksamista. Että virheet ovat inhimillisiä. Että näin te opetitte minulle, ja minä uskoin, koska se kuulosti järkevältä, vaikka helvetin vaikealta.

Jolloin olemme tilanteessa, jossa lapsivälittäjäminä olen ihan hukassa. Puolia ei voi ottaa, koska kaikki ovat vähän oikeassa ja vähän väärässä. En pysty kieltäytymään kuuntelemasta, koska olen kasvanut sillain empaattiseksi ihmiseksi, että hätääntyneitä ihmisiä tulee auttaa, vaikka mikä olisi. Kai siinä tuntee itsensä jollain tavalla tarpeelliseksi. Ja pystyy kontrolloimaan ympäristöään: tieto auttaa arvioimaan sitä mitä ympäristössä saattaa tapahtua. Olen empaattisuudessani käynyt jopa tapaamassa Rakkaimman exää, hän kertoi minulle muun muassa miten hyväksi hänelle oli tavata minut, koska tapaamisen jälkeen hänellä on mentaalinen tikkataulu. Tapaaminen oli mielestäni positiivinen, koska siitä oli apua hänelle; itse olen sittemmin nähnyt painajaisia ja hätkähtelen nähdessäni pitkiä blondeja kaupoissa.

Miten ilmaista vanhemmilleni, että kuuntelen toki, jos on vaikea hetki, mutta enää ei ole paluuta tilanteeseen, jossa voin liittyä toisen osapuolen kritisoimiseen tai puolustelemiseen? Että nyt olette omillanne, vaikka minä olisin paikalla? Ihan niin kuin silloinkin kun minä en ole paikalla? Että mä en enää osaa auttaa, ja että mun illuusio pelastamaan pystymisestä on hävinnyt? Että opetelkaa hyvät ihmiset kommunikoimaan ettei tarvitse räpistellä loppuavioliittoakin riitojen rampauttamana? Ja että mä sanon näitä asioita vain siksi, että mä rakastan teitä molempia, ja haluaisin nähdä teidät molemmat  onnellisessa liitossa, vaikka sitten keskenänne?

Yhteinen vihollinen kuitenkin yhdistää. Tällä kerralla yhteisenä vihollisena oli joulun vietto, joka sujui kaikkien odotusten ja vankan empiirisen aineiston vastaisesti täysin rauhallisesti, oli jopa mukavaa. Joulua vietettiin kolmen sukupolven ja kolmen sukulaisperheen voimin, resepti, joka on perinteisesti johtanut olemassaolevien rintamalinjojen vahvistamiseen, ja jossa lapset ja vanhukset ovat sysänneet itsensä valkoisten lippujen kanssa vihollisrintamien väliin tai sitten henkiselle lomamatkalle Timbuktuun. Nyt kaikki kuitenkin sujui vallan mainiosti, jopa niin mainiosti, että Tapaninpäivän vastavierailua ei tarvitse odottaa kasvavan paniikkiahdistuksen vallassa, vaan jopa hymy suupielessä karehtien.

Tänä jouluna olen kasvanut metrin. Olen jopa pystynyt myöntämään ihmisille, että mulla on sama ongelma kuin toipuvilla alkoholisteilla: en pysty pitämään yllä työrutiinia, tai ylipäänsä mitään rutiinia. Tämä ongelma minulla on ollut lukion toiselta luokalta saakka, eikä sen kehittämiseksi ole käytetty tippaakaan alkoholia. Ongelman peittämiseksi liiottelen sairauden tunteita. Olen tunnistanut ongelman jo puolen vuoden ajan, ja pyrkinyt korjaamaan sen, mutta ehkä tästä ei pääse eteenpäin ilman ammattiapua.

Luulen, että olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut 8-vuotiaasta 25-vuotiaaksi saakka: tästä johtunee ongelmavyyhti, joka sisältää paitsi massiivisia vaikeuksia saada mitään tekemistä aloitetuksi, myös huonon itsetunnon, käsittämättömiä häpeäntunteita, sosiaalisia pelkoja, nukahtamis- ja heräämisvaikeuksia, ajoittaista yletöntä ahdistusta josta toipumiseen menee useita päiviä, jolloin ei voi tehdä mitään muuta kuin nukkua tai kuvitella. Luulen että tarvitsen psykologin apua tuottaakseni näistä oliolöydöistä pysyviä näytteitä, jotka sitten voi sijoittaa mielen museoon. Ettei niitä unohtaisi. Että ne voisi yhdistää johonkin kontekstiin. Että niistä voisi oppia jotain. Että voisi saada uusia ajatuksia. Että voisi kehittyä. Että voisi kasvaa.

Ensiksi haluaisin pyytää Rakkaalta anteeksi sitä yhtä kertaa, jolloin tajusin olevani väärässä, enkä silti pyytänyt anteeksi, vaan heittäydyin marttyyriksi ja sain sinut pyytämään anteeksi, vaikka minussa oli vähintään yhtä paljon vikaa. Anteeksi. Olin vähintään yhtä väärässä ja tiesin sen ja sitten vielä väänsin tilannetta koska minulla oli paha mieli paitsi sinun sanoistasi, myös omasta käyttäytymisestäni. Minun on niin vaikea myöntää omia virheitäni. Yritän parantua. En edes muista enää mistä riideltiin, tai koska se oli (varmaan silloin viime kesänä), mutta paha olo ja epärehellisyys on jäänyt kalvamaan. Anna anteeksi, rakas.