Tänään itkettivät tyttöä kesken koulupäivän.

Myönnetään, onhan se vähän hassua kun joku ei osaa oikein kieltä ja kysyy tyhmiä kysymyksiä siihen päälle. Naurattaahan se, iästä ja virka-asemasta riippumatta.

Ja naurattaahan se itseäkin. Mutta kun on siinä muiden mukana naureskellut itselleen eikä millekään muulle useamman kuukauden ajan, tulee itku. Pitkästä ilosta, niinhän sitä sanotaan.

Onnistuin sentään hymähtämään ja pakenemaan paikalta Mineralogian museon puutarhaan. Siellä oli sitten hyvä päästellä päällimmäiset ahdistukset ulos kivettyneiden puiden puutarhassa.

Epäilemättä Frau Sch. toteaa tämän perjantaina edistykseksi, kun on yhteys omiin tunteisiin löytynyt. Ja vielä päällepäätteeksi omantunnonarvoa. Kun vielä oppisi sen saksan yhdessä yössä. Tai pääsisi pois täältä. Justiinsa nyt en jaksaisi enää elää hetkeäkään saksalaista kauttani.