Viimeisen kahden kuukauden ensimmäinen päivä oli tänään. Valokopioin ihan hulluna, tilailin lisää  materiaalia aika röyhkeästi. Ja myin epätoivon vimmalla kirjastotädille ajatuksen siitä, miten nerokasta olisi saada 250 sivun valokopio 1800-lukulaisesta harvinaisesta ja toistaiseksi nettiintymättömästä kirjasta nykimällä reippaasti (ja epäreilusti) juuri oikeista naruista.

Kyllä reality-tv:n katsominen on selvästikin inspirationaalista. Jos vaikka myisin seuraavaksi Sir Alan Sugarille ajatuksen että olisi suorastaan nerokasta hänen ostaa allekirjoittaneelta elämäkertakirjoittamista kuusinumeroisella määrällä puntia. Lähempänä elävää elämää on kuitenkin yhden toisen yhteistyökirjaprojektin myyminen pahaa-aavistamattomalle yhteistyöyhteisölle; jos siitä ei tulekaan mitään, vedän syvään henkeä ja kiitän onneani siitä, että ei tullut lähdetyksi vapaaehtoistamaan vapaa-aikaansa aikaavievään projektiin.

Yksi artikkeli odottelee henkitoreissaan lopullista käsittelyä; en ymmärrä kuka nero sääti kyseiseen tekeleeseen sata alaviitettä ja päätti sitten vääntää teoksen osat eri järjestykseen, mutta jos se tekee tämän toiste, niin peruutan sen karkkipäivän. Toista vastaavaa varten pitäisi alkaa lukemaan materiaalia, koska sen tulisi olla valmiina kuukauden sisään, mikä on ajatustasolla varsin tehtävissä, mutta käytäntö on taatusti toista.

No, ainakaan en ole töissä Stockan lasi- ja porsliiniosastolla tänä kesänä. Kivempi työpaikka se oli kuin useat muut kokemani, mutta koen jotenkin oloni produktiivisemmaksi luku- ja kirjoituspuuhia  touhuammassa kuin lahjoja paketoimassa.  Siitä huolimatta että tästä maksetaan vähemmän eikä jälkikään ole yhtä tyylikästä.