Mitä siitä saa kun lukee neljä päivää 1200 sivua enimmäkseen sekä väitöskirjan että artikkelin vierestä menevää akateemista vätystelyä? Harmin.

Rakkaimmalla on lukuharmille luonnollinen selvittelymenetelmä. Hän tulee ja ottaa syliin. Se on kauhean kätevää, sillä rakkaimman sylissä kaikki harmit ja murheet unohtuvat ja on lämmin ja hyvä olla. Luen kappaleen loppuun ja sitten tehdään jotain muuta oleellista.

Vanhemmillani ei ole. Isän taktiikka on koputtaa, avata ovi ja heittää kommentti. Äiti koputtaa ovelle, tulee sisään ja alkaa jutskata. Isä häipyy kommentoituaan, jos sille ei vastaa mitään murahdusta kummempaa. Äiti alkaa kysellä voinnista ja vaatii syömään, jos mitään murahdusta kummempaa ei kuulu. Jos yrittää keskittyä lukemiseen, voi tulla heitettyä väärä vastine oikealle henkilölle. Ja väärän vastineen antaminen oven suunnasta tapahtuvalle artikulaatiolle aiheuttaa hämminkiä, joka johtaa selittelyyn, joka johtaa lisä-ärsykkeisiin ja nostaa harmistustasoa ihan joka suunnassa.

Ja siinä sitä sitten ollaan, teini-ikään regressoituneina. Jos nökötän huoneessani ovi kiinni, olen ehkä yksin. Jos olen yksin, kaikki on hyvin ja olen täydellinen itsessäni. On peitto ja tyyny ja kirja. Ja jotain juotavaa ja syömistä. Elämän  perusasiat kondiksessa. Kirjassa on toinen maailma, jonne voi immersoitua. Kirja kertoo ja selittää ja siellä tapahtuu mielenkiintoisia. Illusorinen kupla on täydellinen, kunnes joku koputtaa sen rikki.

Kun koputus kuuluu, stressitaso nousee heti sietokyvyn ylärajoille. Mitä minulta nyt halutaan? Miksi kukaan haluaa ylipäänsä koputtaa? Miksei minua vaan jätetä rauhaan omaan maailmaani? Miksi tarina keskeytetään? Koputuksen jälkeen tapahtuu jotain täysin epäolennaista, josta pitää vaan selvitä, kunnes rauha laskeutuu minä-minä-maahan.

Jos ollaan ihan rehellisiä,  minä en haluaisi tällaista teini-ikäistä tekemään elämästäni vaikeaa. Jos kodissani asuisi huoneeseensa (tai mieleensä) lukittautuva ihminen, joka ei puhu ellei sitä satu jostain satunnaisesta syystä huvittamaan, varmaan pelkäisin sitä. Periaatteessa siihen olisi saatava joku kontakti kerran tai pari päivässä, koska siitä ja sen hyvinvoinnista on kuitenkin vastuussa. Jos mulla olisi sellainen teini-ikäinen, olisin ihan hukassa. Metodit jotka toimivat Rakkaille, eivät toimi vanhemmille.

Minä olen lukkiutunut vierashuoneeseen viimeiset neljä päivää, vanhemmat ovat yrittäneet ottaa kontaktia huonolla menestyksellä. Kaikki ovat ärsyyntyneet, mutta siitä on tullut kaikille entistä pahempi mieli, koska kaikkien pitäisi osata olla keskenään, kun sentään ollaan perhe. Olisi ehkä aika myöntää, että rakastetaan toisiamme, mutta ei ikinä opittu elämään samassa huushollissa, eikä välttis opitakaan. Testattiin kuitenkin aikanaan lähemmäs 18 vuotta, ja välit paranivat kun oltiin asuttu erillään jonkun aikaa.

Se, että ollaan perhe ei välttämättä tarkoita sitä, että pitäisi osata asua yhdessä. Se tarkoittaa sitä, että ollaan tukena jos on hätä ja vaikeaa. Ja pidetään yhteyttä jos ollaan kaukana. Ja että rakastetaan kaikesta huolimatta. Vanhemmat eivät aina pysty luomaan lapsiaan itsensä kuviksi ja lapset eivät aina pysty kasvattamaan vanhempiaan sopiviksi. Kunhan yritetään olla ihmisiksi. Mä olen niin vaikea lapsi, että ihmisyyden kriittiset rajat ylitetään viimeistään neljässä päivässä.

Pikkuveljeni suunnittelee muuttavansa kotiin väliaikaisesti ensi kuussa. Onnea vaan. Hänellä on ollut aina aivan maagisen pitkä pinna. Kolmesta colanmakuisesta Hubbabubba-purkasta saa nauhan, joka ulottuu keittiöstä olohuoneeseen ja takaisin ja ulko-ovelle. Mun pikkuveljellä on pidempi. Se kestää helposti kuukauden, mutta ei se muutto ole silti mun mielestä maailman paras idea. Perustan lausuntoni viimeisen 9 päivän aikana kerättyihin tutkimustuloksiin. Tämä 9 päivää on siis pisin kotonaolokokemukseni 9 vuoteen, ja josta olen viettänyt 2,5 päivää Darella.

Tänään kävin seinällä purkamassa kertyneitä lihasjännityksiä. Oli pelottavaa. Ne seinät olivat ehkä puolet korkeammat kuin Myllypurossa. Uskonpuute iski ekalla seinällä, sitten onnistuin pari loppuun saakka ja loput menivät ehkä puoleen väliin asti, mutta olin niin väsyksissä, ettei vääntöä löytynyt, eikä sisua. Nro 14 aiheutti krampin vasempaan reiteen.

Se tuntui hyvältä. Pitkästä aikaa oli kramppia jossain muuallakin kuin sydämessä. Tämä kaipuu on hirveää. Koko ajan pitää tehdä jotain tai lamaantuu. Itku on koko ajan painamassa poskipäissä. Viime ero meni jotenkin yllättävän jouhevasti, tämänkertainen näköjään kostaa kaiken. Tänään näin yhden exän, huomenna toisen luona uudenvuodenbileet. Ja sitä miettii tyhmiä. Niin kuin, selviäisikö siitä, jos Rakkaimmastakin tulisi exä. Selviäisihän sitä, mikä ei tapa jnejne. Mutta ei huvittaisi.

Ehkä ahistaa siksi, että nyt ei voi puhua joka päivä. Tekstareita voi lähetellä, Laosiin eivät nekään lennä. Sinne on niin pitkä matka. Pidän tämänkin, tämäkin on hyvä.