Mitä siitä saa kun lukee neljä päivää 1200 sivua enimmäkseen sekä
väitöskirjan että artikkelin vierestä menevää akateemista vätystelyä?
Harmin.
Rakkaimmalla on lukuharmille luonnollinen selvittelymenetelmä. Hän
tulee ja ottaa syliin. Se on kauhean kätevää, sillä rakkaimman sylissä
kaikki harmit ja murheet unohtuvat ja on lämmin ja hyvä olla. Luen
kappaleen loppuun ja sitten tehdään jotain muuta oleellista.
Vanhemmillani ei ole. Isän taktiikka on koputtaa, avata ovi ja heittää
kommentti. Äiti koputtaa ovelle, tulee sisään ja alkaa jutskata. Isä
häipyy kommentoituaan, jos sille ei vastaa mitään murahdusta kummempaa.
Äiti alkaa kysellä voinnista ja vaatii syömään, jos mitään murahdusta
kummempaa ei kuulu. Jos yrittää keskittyä lukemiseen, voi tulla
heitettyä väärä vastine oikealle henkilölle. Ja väärän vastineen
antaminen oven suunnasta tapahtuvalle artikulaatiolle aiheuttaa
hämminkiä, joka johtaa selittelyyn, joka johtaa lisä-ärsykkeisiin ja
nostaa harmistustasoa ihan joka suunnassa.
Ja siinä sitä
sitten ollaan, teini-ikään regressoituneina. Jos nökötän huoneessani
ovi kiinni, olen ehkä yksin. Jos olen yksin, kaikki on hyvin ja olen
täydellinen itsessäni. On peitto ja tyyny ja kirja. Ja jotain juotavaa
ja syömistä. Elämän perusasiat kondiksessa. Kirjassa on toinen
maailma, jonne voi immersoitua. Kirja kertoo ja selittää ja siellä
tapahtuu mielenkiintoisia. Illusorinen kupla on täydellinen, kunnes
joku koputtaa sen rikki.
Kun koputus kuuluu, stressitaso
nousee heti sietokyvyn ylärajoille. Mitä minulta nyt halutaan? Miksi
kukaan haluaa ylipäänsä koputtaa? Miksei minua vaan jätetä rauhaan
omaan maailmaani? Miksi tarina keskeytetään? Koputuksen jälkeen
tapahtuu jotain täysin epäolennaista, josta pitää vaan selvitä, kunnes
rauha laskeutuu minä-minä-maahan.
Jos ollaan ihan
rehellisiä, minä en haluaisi tällaista teini-ikäistä tekemään
elämästäni vaikeaa. Jos kodissani asuisi huoneeseensa (tai mieleensä)
lukittautuva ihminen, joka ei puhu ellei sitä satu jostain
satunnaisesta syystä huvittamaan, varmaan pelkäisin sitä. Periaatteessa
siihen olisi saatava joku kontakti kerran tai pari päivässä, koska
siitä ja sen hyvinvoinnista on kuitenkin vastuussa. Jos mulla olisi
sellainen teini-ikäinen, olisin ihan hukassa. Metodit jotka toimivat
Rakkaille, eivät toimi vanhemmille.
Minä olen lukkiutunut
vierashuoneeseen viimeiset neljä päivää, vanhemmat ovat yrittäneet
ottaa kontaktia huonolla menestyksellä. Kaikki ovat ärsyyntyneet, mutta
siitä on tullut kaikille entistä pahempi mieli, koska kaikkien pitäisi
osata olla keskenään, kun sentään ollaan perhe. Olisi ehkä aika
myöntää, että rakastetaan toisiamme, mutta ei ikinä opittu elämään
samassa huushollissa, eikä välttis opitakaan. Testattiin kuitenkin
aikanaan lähemmäs 18 vuotta, ja välit paranivat kun oltiin asuttu
erillään jonkun aikaa.
Se, että ollaan perhe ei välttämättä
tarkoita sitä, että pitäisi osata asua yhdessä. Se tarkoittaa sitä,
että ollaan tukena jos on hätä ja vaikeaa. Ja pidetään yhteyttä jos
ollaan kaukana. Ja että rakastetaan kaikesta huolimatta. Vanhemmat
eivät aina pysty luomaan lapsiaan itsensä kuviksi ja lapset eivät aina
pysty kasvattamaan vanhempiaan sopiviksi. Kunhan yritetään olla
ihmisiksi. Mä olen niin vaikea lapsi, että ihmisyyden kriittiset rajat
ylitetään viimeistään neljässä päivässä.
Pikkuveljeni
suunnittelee muuttavansa kotiin väliaikaisesti ensi kuussa. Onnea vaan.
Hänellä on ollut aina aivan maagisen pitkä pinna. Kolmesta
colanmakuisesta Hubbabubba-purkasta saa nauhan, joka ulottuu keittiöstä
olohuoneeseen ja takaisin ja ulko-ovelle. Mun pikkuveljellä on pidempi.
Se kestää helposti kuukauden, mutta ei se muutto ole silti mun mielestä
maailman paras idea. Perustan lausuntoni viimeisen 9 päivän aikana
kerättyihin tutkimustuloksiin. Tämä 9 päivää on siis pisin
kotonaolokokemukseni 9 vuoteen, ja josta olen viettänyt 2,5 päivää
Darella.
Tänään kävin seinällä purkamassa kertyneitä
lihasjännityksiä. Oli pelottavaa. Ne seinät olivat ehkä puolet
korkeammat kuin Myllypurossa. Uskonpuute iski ekalla seinällä, sitten
onnistuin pari loppuun saakka ja loput menivät ehkä puoleen väliin
asti, mutta olin niin väsyksissä, ettei vääntöä löytynyt, eikä sisua.
Nro 14 aiheutti krampin vasempaan reiteen.
Se tuntui
hyvältä. Pitkästä aikaa oli kramppia jossain muuallakin kuin sydämessä.
Tämä kaipuu on hirveää. Koko ajan pitää tehdä jotain tai lamaantuu.
Itku on koko ajan painamassa poskipäissä. Viime ero meni jotenkin
yllättävän jouhevasti, tämänkertainen näköjään kostaa kaiken. Tänään
näin yhden exän, huomenna toisen luona uudenvuodenbileet. Ja sitä
miettii tyhmiä. Niin kuin, selviäisikö siitä, jos Rakkaimmastakin
tulisi exä. Selviäisihän sitä, mikä ei tapa jnejne. Mutta ei huvittaisi.
Ehkä ahistaa siksi, että nyt ei voi puhua joka päivä. Tekstareita voi
lähetellä, Laosiin eivät nekään lennä. Sinne on niin pitkä matka. Pidän
tämänkin, tämäkin on hyvä.
perjantai, 30. joulukuu 2005
Kommentit