Löysin eilen selityksen sille, miksi tutkimuksen tekemisessä kestää pidempään kuin etukäteisarviot tai jälkikäteistulokset antavat yleensä ymmärtää.

Käänkin siis yhtä lausetta latinasta englanniksi kolmisen tuntia. Yhden lauseen kääntäminen merkitystarkkaan kielestä, erityisesti kuolleesta kielestä toiseen on ihan pikkuisen monimutkaisempi projekti kuin helposti kuvittelisi. Sitä varten joutuu kääntämään merkitystarkkaan lauseita kohdelauseen ympäriltä, mikä ei suinkaan ole se suurin ongelma, vaan suurin ongelma on se merkitystarkkuus, erityisesti latinan kielessä, jossa roomalaisaikoina luotuja sanoja käytettiin uuden ajan alussa merkitsemään kaikkea muutakin kuin mitä niillä roomalaisaikoina oli tarkoitettu. Onneksi toverit eivät kuitenkaan luoneet uusia sanoja päivät pääksytysten. Sen sijaan painovirheitä kyllä näyttää ihan omiksi tarpeiksi riittävän.

Saatuani lauseen käännettyä totesin kuitenkin, että enpä taida sitä kuitenkaan sittenkään tarvita, vaan teksti kulkee tällä kohdalla paljon paremmin, jos en käytä sitä, vaan viittailen. Toisaalta pääsin käännöstyön avulla sellaiseen tilaan, jossa voin todella sanoa tietäväni mistä puhun, olettaen tietenkin, että käännös osui oikeaan (suuntaan, käännökset kun ovat aina jonkin sortin approksimaatioita ja alkuperäisen viestin intentiota ja merkitystä on ylipäänsä täysin mahdoton saavuttaa kolmensadan vuoden viiveellä). Tähän lopputulokseen ei olisi voinut tulla kääntämättä lausetta alun perin.

Toisin sanoen, puolen työpäivän panoksesta jäi todisteeksi yksi dokumentti, joka hautautuu jonnekin koneeni uumeniin. Ja mukava tunne siitä, että tulipa taas tehtyä jotain oikein, vaikkei siitä kukaan saa koskaan tietää, tai edes välitä.

Loppupeleistä voisi ehkä siis sanoa että tutkimuksen teko vie aikaa tutkijan hölmöilyn takia, mutta muotoilisin sen mieluummin kuitenkin niin, että tutkimuksen teko vie aikaa tutkimustoimintaan tihkuvan elämän yleisen arvaamattomuuden vuoksi.