Tässä on nyt perjantaista lähtien ollut päällä sunnuntaiharha. Nuhani on vaan pahentunut sunnuntaista toiseen, tänään se on pahimmillaan toistaiseksi. Päässä ei niin vaan putkahtele yhtään ajatusta, vaan kaikki pitää raastaa ulos väkivalloin kuin pihtisynnytyksessä ikään.

Tietysti tänään on viimeinen hetki kirjoitella Kuhn-artikkelini loppuun. Muuten ihan hyvä, mutta koko homman messagena on, että tämä paradigma-idea on suorastaan nerokas, ei sen takia että sitä voisi käyttää siihen tarkoitukseen kuin Kuhn sen suunnitteli, vaan siksi että sitä voi ehkä käyttää johonkin muuhun. Ensimmäisen väittämän voin todistaa, toista en. Jee. Olen kuitenkin luvannut rahoittajalleni, että tällaista artikkelia olisin julkaisemassa tänä vuonna, niin että kai se on sit pakko, vaikkei millään kehtaisi nimeään antaa samassa yhteydessä julkaista. ei niitä siellä säätiössä kuitenkaan kiinnosta niin paljon, että kukaan sitä artikkelia lukisi. Eihän?

Positiivisena puolena asiassa on, että mulla ei tässä tilassa ole mitään mahiksia tajuta, kuinka huono se artikkeli todellisuudessa on, eikä sitä tarvitse välttis enää koskaan itse lukea. Hiven vähemmän häpeää on aina helpommin kannettavissa.

Eilen oli Halloween-bileet, olivat sekä kotikutoiset että väkikatoiset. Olin tuhrustanut artikkelia ja tieteenfilosofian seminaarin referaattia (10 min pituista päivän aiheen esittelypuhetta) 8 tuntia ennen juhliin raahautumistani, joten hengailin puolinukuksissa keskenäni suurimman osan aikaa. Kun 'Volare' pärähti tanssibiisinomaisesti soimaan kolmannen kerran, päätin että oli aika lähtä kotiin nuokkumaan paremman musiikin tahtiin.

Tosin tämän päivän soittolistalla mulla ei kyllä ole mitään sanomista, Stingiä on tullut soiteltua, kun sairas ruumis kaipaa harmonista ja harmitonta atmosfääriä. Stingiä ja laihaa, ruumiinlämpöistä vihreää perusteetä. Huvitellakseni olen lukenut Bridget Jonesin päiväkirjaa numero kaksi, saksaksi. Voikohan eksistenssi taskulämpimämmäksi kehkeytyä?