Tässä on nyt perjantaista lähtien ollut päällä sunnuntaiharha. Nuhani
on vaan pahentunut sunnuntaista toiseen, tänään se on pahimmillaan
toistaiseksi. Päässä ei niin vaan putkahtele yhtään ajatusta, vaan
kaikki pitää raastaa ulos väkivalloin kuin pihtisynnytyksessä ikään.
Tietysti tänään on viimeinen hetki kirjoitella Kuhn-artikkelini
loppuun. Muuten ihan hyvä, mutta koko homman messagena on, että tämä
paradigma-idea on suorastaan nerokas, ei sen takia että sitä voisi
käyttää siihen tarkoitukseen kuin Kuhn sen suunnitteli, vaan siksi että
sitä voi ehkä käyttää johonkin muuhun. Ensimmäisen väittämän voin
todistaa, toista en. Jee. Olen kuitenkin luvannut rahoittajalleni, että
tällaista artikkelia olisin julkaisemassa tänä vuonna, niin että kai se
on sit pakko, vaikkei millään kehtaisi nimeään antaa samassa yhteydessä
julkaista. ei niitä siellä säätiössä kuitenkaan kiinnosta niin paljon,
että kukaan sitä artikkelia lukisi. Eihän?
Positiivisena puolena asiassa on, että mulla ei tässä tilassa ole
mitään mahiksia tajuta, kuinka huono se artikkeli todellisuudessa on,
eikä sitä tarvitse välttis enää koskaan itse lukea. Hiven vähemmän
häpeää on aina helpommin kannettavissa.
Eilen oli Halloween-bileet, olivat sekä kotikutoiset että väkikatoiset.
Olin tuhrustanut artikkelia ja tieteenfilosofian seminaarin referaattia
(10 min pituista päivän aiheen esittelypuhetta) 8 tuntia ennen juhliin
raahautumistani, joten hengailin puolinukuksissa keskenäni suurimman
osan aikaa. Kun 'Volare' pärähti tanssibiisinomaisesti soimaan
kolmannen kerran, päätin että oli aika lähtä kotiin nuokkumaan paremman
musiikin tahtiin.
Tosin tämän päivän soittolistalla mulla ei kyllä ole mitään sanomista,
Stingiä on tullut soiteltua, kun sairas ruumis kaipaa harmonista ja
harmitonta atmosfääriä. Stingiä ja laihaa, ruumiinlämpöistä vihreää
perusteetä. Huvitellakseni olen lukenut Bridget Jonesin päiväkirjaa
numero kaksi, saksaksi. Voikohan eksistenssi taskulämpimämmäksi
kehkeytyä?
maanantai, 31. lokakuu 2005
Kommentit