Suo siellä, vetelä täällä.

Yoe kirjoittaa akateemisesta työllisyydestä. Mutta Yoe onkin luonnontieteilijä tai vastaava. Niinpä Yoella on mahdollisuus saada omalta alalta työpaikka, vaikka ihan tutkimuslaitoksessa. Vieläpä useampivuotinen sellainen. Joissa julkaisuja tehdään kun projekti alkaa olla valmiissa tilassa.

Me humanistit elämme almuilla. Toisin sanoen apurahoilla. Tämä systeemi menee niin, että sitä kirjoittelee hakemuksia, joihin pyrkii todistamaan että oma tutkimus on uniikkia. Tai edes jotenkin hienoa ja oleellista. Tietty jos tuntee jonkun joka istuu jossain säätiössä, niin ei tartte, ja voi olla silti melko varma siitä että rahaa tulee.

Jos nyt kuitenkin oletetaan, että ei tunne, niin tulee vääntää niitä hakemuksia, koska se on käytännössä ainoa tapa saada tutkimuksen tekemistä varten rahaa. Jotta saisi tutkimuksen tekemistä varten rahaa, pitää olla näyttöä siitä, että pystyy saamaan asioita aikaan. Toisin sanoen julkaisuja. Yleisesti ottaen hyvä tahti on kahdesta kymmeneen julkaisua vuodessa. Ekana parina väitöskirjantekovuonna julkaisut voivat olla suomalaisia, jopa oman laitoksen julkaisuja. Sen jälkeen on saatava julkaisuja ulos kansainvälisissä ja arvostetuissa julkaisuissa, tai vaihtoehtoisesti julkaistava kirjoja kotokielellä.

Jos ei ole saanut vielä apurahaa, tilanne on aika kakkamainen, erityisesti jos pitää rahoittaa eläminen tekemällä töitä. Koska silloin julkaisumateriaalin tekemiseen on vähintään työajan verran vähemmän aikaa. Puhumattakaan siitä vitutuksesta, jota kokee töissä, jotka eivät millään tavalla liity mihinkään mitä elämässään haluaisi tehdä tai mikä ylipäänsä kiinnostaa. Työtä on pakko tehdä riittävästi maksaakseen elämisensä, ja mitä huonomminpalkattua työtä tekee, sitä enemmän työtunteja on pakko tehdä elättääkseen itsensä. Lisäksi pitää yrittää säästää palkasta osa sitä varten, että voisi välissä pyhittää kuukauden tai pari tutkimukselle. Me humanistit kutsumme tällaista tilaa motivaation keräämiseksi.

Julkaisuiksi kelpaavat myös kansainvälisissä konferensseissa pidetyt puheet. Posterit eivät kelpaa, niiden ei katsota olevan mitään todellista. Tokikaan kansainvälisiin konferensseihin pyrkiessä pitää olla jotain asiaakin, jonka kehittämiseksi pitää tehdä tutkimusta. Siis satunnaisen työnteon ohella, jos mitään apurahaa ei ole.

Käytännön esimerkki. Jos saa asumistukea, niin että palkasta vuokraan menevä osa on alle 150€, pystyi Turussa elämään viime keväänä 350€ kuukausituloilla. Eläminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että pystyy hankkimaan itselleen riittävästi ruokaa ja vessapaperia, sekä maksamaan vuokran yo-kylän yhteiskeittiöllisestä yksiöstä. Jos palkka on 6,71-7,21 €/tunti (voisi olla huonomminkin) vaikka henkilöstönvuokrausfirmassa, töitä joutuu paiskimaan noin 15 h viikossa (palkasta menee tietty verot). Jos haluaa elää niin että olisi hyvä olla tai vaihtoehtoisesti säästää palkasta jotain, esimerkiksi tutkimuksen tekemistä tai konferenssimatkan tekemistä varten, pitää töitä tehdä enemmän. Samalla tietysti kirjoittelee apurahahakemuksia ja ahdistuu, kun ei ole niitä julkaisuja. Jos haluaisi optimoida, ei viettäisi minkäänlaista sosiaalista elämää, tai ainakaan ei parisuhteellistuisi, vaan käyttäisi senkin ajan hyödyllisesti tutkimuksen tekemiseen.

Vaihtoehtoja tietty on. Voi esimerkiksi yrittää hankkia oikeita töitä, elää ihmismäisesti pätkätyöpalkalla, ja tehdä väitöstyötä sivutoimisesti 10-15 vuotta. Kuukausipalkoille pääsy on nykyisellään lähes mahdotonta: muutamat tutkijakoulupaikat menevät johtokunnan jäsenten tuttaville, hakuja on 3-4-vuoden välein. Virkoihin ei ole mitään toivoa edes yrittää: meilläpäin assistentitkin ovat reilusti päälle kolmikymppisiä, useimmiten jo väitelleitä. Viransijaisuudetkin menevät yleensä niille, jotka ovat tippuneet usean vuoden apurahakauden jälkeen tyhjän päälle.

Jos apurahan saa, se pitää yrittää venyttää mahdollisimman pitkälle ajalle, koska seuraavasta apurahasta ei ole tietoa. Vuoden apurahan tulee riittää vähintään puoleksitoista ja lisäksi muutamaan tutkimus- tai konferenssimatkaan, joihin tosin on parempia mahdollisuuksia saada matka-apurahoja, jos on jo julkaissut tutkimusaiheestaan.

Omalle alalleni myöntää Suomessa vuodessa apurahoja n. 15 säätiötä: toki näistä rahoista eivät ole pyytämässä vain oman alani ihmiset, vaan myös lähes kaikkien muiden humanististen alojen. Apurahoja eivät hae myöskään vain väitöskirjantekijät, vaan myös jo väitelleet, sekä yleensä humanistisella kentällä toimivat tahot.

Ja mulla on sentään pullat jo melko hyvin uunissa, kun olen yhden apurahan jo saanut, ja vielä omaksi tietääkseni täysin ilman suhteita. Niin että pystyin suhteellisen kivuttomasti kirjoittamaan puolen vuoden aikana kaksi julkaisua, joista toinen on refereellä ja toinen jo painettukin. Ei kun ensi vuoden hakukierrosta aloittamaan. Haittana opiskelu ulkomailla, pro-puolella tuleva tutkimusretki lähteiden luo. Rahattomuuden prospekti on varsin masentava, mutta onneksi ei tarvitse takaisin puhelinhaastattelijaksi ryhtyä ennen kuin syksyllä, vaikka uutta apurahaa ei tipahtaisikaan. Elämänsykli pyörii säätiöiden hakuaikojen tahdissa, EAS:stä SKR:oon, EAS:stä SKR:oon kunnes väitöskirja valmistuu. Aikaa väitöskirjan valmistumisen jälkeen en edes uskalla ajatella.
 
Paitsi mitä nyt sen verran, että jos täällä Saksassa saan kokoon sen 60 noppaa tieteenhistoriaa joka jatko-opintosuunnitelmassa vaaditaan ja lisäksi opin tanskaa auttavasti, voin ensi vuoden keskittyä tutkimuksen ohella opiskelemaan väitöskirjaani täysin liittymätöntä liiketaloutta ammattiopinnoiksi siltä varalta, että apurahat loppuvat tähän. Että olisi edes jotain mahkuja saada joku pätkäprojektihomma. Vaikka sitten joskus valmistumisen jälkeen, jos sinne asti päästään.