Suo siellä, vetelä täällä.
Yoe
kirjoittaa akateemisesta työllisyydestä. Mutta Yoe onkin
luonnontieteilijä tai vastaava. Niinpä Yoella on mahdollisuus saada
omalta alalta työpaikka, vaikka ihan tutkimuslaitoksessa. Vieläpä
useampivuotinen sellainen. Joissa julkaisuja tehdään kun projekti alkaa
olla valmiissa tilassa.
Me humanistit elämme almuilla. Toisin
sanoen apurahoilla. Tämä systeemi menee niin, että sitä kirjoittelee
hakemuksia, joihin pyrkii todistamaan että oma tutkimus on uniikkia.
Tai edes jotenkin hienoa ja oleellista. Tietty jos tuntee jonkun joka
istuu jossain säätiössä, niin ei tartte, ja voi olla silti melko varma
siitä että rahaa tulee.
Jos nyt kuitenkin oletetaan, että ei
tunne, niin tulee vääntää niitä hakemuksia, koska se on käytännössä
ainoa tapa saada tutkimuksen tekemistä varten rahaa. Jotta saisi
tutkimuksen tekemistä varten rahaa, pitää olla näyttöä siitä, että
pystyy saamaan asioita aikaan. Toisin sanoen julkaisuja. Yleisesti
ottaen hyvä tahti on kahdesta kymmeneen julkaisua vuodessa. Ekana
parina väitöskirjantekovuonna julkaisut voivat olla suomalaisia, jopa
oman laitoksen julkaisuja. Sen jälkeen on saatava julkaisuja ulos
kansainvälisissä ja arvostetuissa julkaisuissa, tai vaihtoehtoisesti
julkaistava kirjoja kotokielellä.
Jos ei ole saanut vielä
apurahaa, tilanne on aika kakkamainen, erityisesti jos pitää rahoittaa
eläminen tekemällä töitä. Koska silloin julkaisumateriaalin tekemiseen
on vähintään työajan verran vähemmän aikaa. Puhumattakaan siitä
vitutuksesta, jota kokee töissä, jotka eivät millään tavalla liity
mihinkään mitä elämässään haluaisi tehdä tai mikä ylipäänsä kiinnostaa.
Työtä on pakko tehdä riittävästi maksaakseen elämisensä, ja mitä
huonomminpalkattua työtä tekee, sitä enemmän työtunteja on pakko tehdä
elättääkseen itsensä. Lisäksi pitää yrittää säästää palkasta osa sitä
varten, että voisi välissä pyhittää kuukauden tai pari tutkimukselle.
Me humanistit kutsumme tällaista tilaa motivaation keräämiseksi.
Julkaisuiksi kelpaavat myös kansainvälisissä konferensseissa pidetyt
puheet. Posterit eivät kelpaa, niiden ei katsota olevan mitään
todellista. Tokikaan kansainvälisiin konferensseihin pyrkiessä pitää
olla jotain asiaakin, jonka kehittämiseksi pitää tehdä tutkimusta. Siis
satunnaisen työnteon ohella, jos mitään apurahaa ei ole.
Käytännön esimerkki. Jos saa asumistukea, niin että palkasta vuokraan
menevä osa on alle 150€, pystyi Turussa elämään viime keväänä 350€
kuukausituloilla. Eläminen tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että
pystyy hankkimaan itselleen riittävästi ruokaa ja vessapaperia, sekä
maksamaan vuokran yo-kylän yhteiskeittiöllisestä yksiöstä. Jos palkka
on 6,71-7,21 €/tunti (voisi olla huonomminkin) vaikka
henkilöstönvuokrausfirmassa, töitä joutuu paiskimaan noin 15 h viikossa
(palkasta menee tietty verot). Jos haluaa elää niin että olisi hyvä
olla tai vaihtoehtoisesti säästää palkasta jotain, esimerkiksi
tutkimuksen tekemistä tai konferenssimatkan tekemistä varten, pitää
töitä tehdä enemmän. Samalla tietysti kirjoittelee apurahahakemuksia ja
ahdistuu, kun ei ole niitä julkaisuja. Jos haluaisi optimoida, ei
viettäisi minkäänlaista sosiaalista elämää, tai ainakaan ei
parisuhteellistuisi, vaan käyttäisi senkin ajan hyödyllisesti
tutkimuksen tekemiseen.
Vaihtoehtoja tietty on. Voi
esimerkiksi yrittää hankkia oikeita töitä, elää ihmismäisesti
pätkätyöpalkalla, ja tehdä väitöstyötä sivutoimisesti 10-15 vuotta.
Kuukausipalkoille pääsy on nykyisellään lähes mahdotonta: muutamat
tutkijakoulupaikat menevät johtokunnan jäsenten tuttaville, hakuja on
3-4-vuoden välein. Virkoihin ei ole mitään toivoa edes yrittää:
meilläpäin assistentitkin ovat reilusti päälle kolmikymppisiä,
useimmiten jo väitelleitä. Viransijaisuudetkin menevät yleensä niille,
jotka ovat tippuneet usean vuoden apurahakauden jälkeen tyhjän päälle.
Jos apurahan saa, se pitää yrittää venyttää mahdollisimman pitkälle
ajalle, koska seuraavasta apurahasta ei ole tietoa. Vuoden apurahan
tulee riittää vähintään puoleksitoista ja lisäksi muutamaan tutkimus-
tai konferenssimatkaan, joihin tosin on parempia mahdollisuuksia saada
matka-apurahoja, jos on jo julkaissut tutkimusaiheestaan.
Omalle alalleni myöntää Suomessa vuodessa apurahoja n. 15 säätiötä:
toki näistä rahoista eivät ole pyytämässä vain oman alani ihmiset, vaan
myös lähes kaikkien muiden humanististen alojen. Apurahoja eivät hae
myöskään vain väitöskirjantekijät, vaan myös jo väitelleet, sekä
yleensä humanistisella kentällä toimivat tahot.
Ja mulla on
sentään pullat jo melko hyvin uunissa, kun olen yhden apurahan jo
saanut, ja vielä omaksi tietääkseni täysin ilman suhteita. Niin että
pystyin suhteellisen kivuttomasti kirjoittamaan puolen vuoden aikana
kaksi julkaisua, joista toinen on refereellä ja toinen jo painettukin.
Ei kun ensi vuoden hakukierrosta aloittamaan. Haittana opiskelu
ulkomailla, pro-puolella tuleva tutkimusretki lähteiden luo.
Rahattomuuden prospekti on varsin masentava, mutta onneksi ei tarvitse
takaisin puhelinhaastattelijaksi ryhtyä ennen kuin syksyllä, vaikka
uutta apurahaa ei tipahtaisikaan. Elämänsykli pyörii säätiöiden
hakuaikojen tahdissa, EAS:stä SKR:oon, EAS:stä SKR:oon kunnes
väitöskirja valmistuu. Aikaa väitöskirjan valmistumisen jälkeen en edes
uskalla ajatella.
Paitsi mitä nyt sen verran, että jos täällä Saksassa saan kokoon sen 60
noppaa tieteenhistoriaa joka jatko-opintosuunnitelmassa vaaditaan ja
lisäksi opin tanskaa auttavasti, voin ensi vuoden keskittyä tutkimuksen
ohella opiskelemaan väitöskirjaani täysin liittymätöntä liiketaloutta
ammattiopinnoiksi siltä varalta, että apurahat loppuvat tähän. Että
olisi edes jotain mahkuja saada joku pätkäprojektihomma. Vaikka sitten
joskus valmistumisen jälkeen, jos sinne asti päästään.
torstai, 26. tammikuu 2006
Kommentit