Kävin tänään taas juttelemassa Frau Schun kanssa. Kertailimme lyhyesti
mennyttä kevättä ja puhuimme teoreettisella tasolla, että miten
syyllisyyden ja itsesyyllistämisen kierteestä pääsee ulos. Nyt pitäisi
taas testailla teoriaa käytäntöön.
Tulin sitten maininneeksi, että olisin varmaan saanut hermoromahduksen,
jos en olisi päässyt terapiaan tammikuussa. Ai jaa, sanoi Frau Schu ja
jatkoi, että täältä löytyy häneltä diagnoosina vakava burn-out ja
masennus. Totesi vielä, että oli harkinnut mun lähettämistä klinikalle
lepäämään, mutta ei sitten tarvinnut, kun jaksoin nostaa itseni ylös
siitä kuopasta.
Vähänkö pelästytti. Onneksi ei ole tullut juttua diagnoosista aiemmin.
Kun nyt tarkemmin mietin, mulla ei oikeastaan ole muistikuvia
tammi-helmikuulta lainkaan, paitsi sellaisista hetkistä kun olen
jutellut Frau Schulle tai Clairelle. Kaikki muu on ihan sumua aina
siihen asti kunnes palasin kotiin Rakkaimman luo.
Toisaalta helpotti siinä mielessä, että ei tarvitse tuntea syyllisyyttä
siitä että haki apua, koska se tuli todella tarpeeseen. Eikä tarvitse
epäillä että olisi vaan ylettömän huomionhakuinen, koska selvästikin
tarvitsi apua.
Elämä on niin paljon helpompaa nykyään. Enää hyvin harvoin tulee
tilanne, jossa ovi on läpipääsemätön seinä tai kaupassakäynti
ylivoimaista. Olen oppinut pitämään vapaa-aikaa, ja keventämään
työtahtia, jos alkaa tuntumaan pahalta. Tuntemuksillekin alkaa
löytymään nimiä.
Tämä tunteidenymmärtämishomma on vähän hapuiluvaiheessa. On sellainen
olo kuin olisi pikkulapsi, joka ei näe pöydän päälle mutta hamuaa
sieltä kädellä jotain. Ihan mitä tahansa. Pitää vaan yrittää luottaa
siihen, että ennen pitkää tämäkin homma selviää. On tosi epistä, että
toisten ihmisten ongelmia on paljon helpompi selvitellä kuin omia.
Mutta vähänkö on hienoa kun ei ahdista koko ajan. Välillä ahdistaa, mutta se menee ohi.
Rupean isona ihmiseksi.
torstai, 1. kesäkuu 2006
Kommentit