Kävin tänään taas juttelemassa Frau Schun kanssa. Kertailimme lyhyesti mennyttä kevättä ja puhuimme teoreettisella tasolla, että miten syyllisyyden ja itsesyyllistämisen kierteestä pääsee ulos. Nyt pitäisi taas testailla teoriaa käytäntöön.

Tulin sitten maininneeksi, että olisin varmaan saanut hermoromahduksen, jos en olisi päässyt terapiaan tammikuussa. Ai jaa, sanoi Frau Schu ja jatkoi, että täältä löytyy häneltä diagnoosina vakava burn-out ja masennus. Totesi vielä, että oli harkinnut mun lähettämistä klinikalle lepäämään, mutta ei sitten tarvinnut, kun jaksoin nostaa itseni ylös siitä kuopasta.

Vähänkö pelästytti. Onneksi ei ole tullut juttua diagnoosista aiemmin. Kun nyt tarkemmin mietin, mulla ei oikeastaan ole muistikuvia tammi-helmikuulta lainkaan, paitsi sellaisista hetkistä kun olen jutellut Frau Schulle tai Clairelle. Kaikki muu on ihan sumua aina siihen asti kunnes palasin kotiin Rakkaimman luo.

Toisaalta helpotti siinä mielessä, että ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että haki apua, koska se tuli todella tarpeeseen. Eikä tarvitse epäillä että olisi vaan ylettömän huomionhakuinen, koska selvästikin tarvitsi apua.

Elämä on niin paljon helpompaa nykyään. Enää hyvin harvoin tulee tilanne, jossa ovi on läpipääsemätön seinä tai kaupassakäynti ylivoimaista. Olen oppinut pitämään vapaa-aikaa, ja keventämään työtahtia, jos alkaa tuntumaan pahalta. Tuntemuksillekin alkaa löytymään nimiä.

Tämä tunteidenymmärtämishomma on vähän hapuiluvaiheessa. On sellainen olo kuin olisi pikkulapsi, joka ei näe pöydän päälle mutta hamuaa sieltä kädellä jotain. Ihan mitä tahansa. Pitää vaan yrittää luottaa siihen, että ennen pitkää tämäkin homma selviää. On tosi epistä, että toisten ihmisten ongelmia on paljon helpompi selvitellä kuin omia.

Mutta vähänkö on hienoa kun ei ahdista koko ajan. Välillä ahdistaa, mutta se menee ohi.

Rupean isona ihmiseksi.