Mulla on huomenna syntymäpäivä. Täytän vielä suhteellisen pelottamattomat 28 v.
Huomenna käymme myös hakemassa sormukset. Se on aika hurjaa. Vihkimys
lähenee reipasta vauhtia, mutta mikään käytännön asia ei oikein tunnu
yhtä suurelta. Olemme kuitenkin tähän saakka heilastelleet ilman mitään
sen näkyvämpää artifaktillista yhteyttä kuin valokuvat toistemme
lompakoissa.
En muutenkaan käytä mitään koruja juuri koskaan. Sormuksia vissiin
yläasteella viimeksi. Ja jossain satunnaisissa peleissä. Mutta se
vihkisormus sitten painaisi tuossa vasemmassa nimettömässä kohtapuoliin
toivottavasti ajasta iäisyyteen.
Olen ehkä enemmän hyvästi kuin pahasti järkyttynyt. Avioliitto on
näyttänyt minusta aina aika kurjalta itsevalitulta elinkautiselta: jos
on luvannut, pakko olla, ei pelastusta. Elämäni suurimman pettymyksen
koin ala-asteikäisenä, kun äiti ilmoitti, että "Me ei sitten isän
kanssa ikinä erota. Että sitä ei tarvitse pelätä." Siinä meni se ainoa
toivo päästä pois pelon ja ahdistuksen ilmapiiristä. Aloin odottamaan,
että täyttäisin 18 ja pääsisin muuttamaan pois kotoa. Vanhempani ovat
edelleen naimisissa.
Ja nyt olen tuomitsemassa itseni samaan jamaan. Toivottavasti vain
muodollisesti, ei sisällöllisesti. Pitää vaan yrittää luottaa siihen,
että koska olemme eri ihmisiä, elämme erilaisen yhteiselämän ja teemme
omat, erilaiset virheet. Kenenkään aiemman rakastetun kanssa ei ole
tullut mieleenkään edes harkita avioliittoa. Tämän haluaisin
kuitenkin pitää aina lähelläni, tähän syliin olisi hyvä jäädä.
Pitää vaan yrittää luottaa siihen, että elämä kantaa kunhan ottaa itse ensin uskaltaa hypätä.
maanantai, 27. marraskuu 2006
Kommentit