Nettini kotona on hajalla. Tästä aiheutuu paitsi henkilökohtaista mielipahaa, kun ei saa kuunneltua BBC7:aa, myös huomattavia kommunikaatiovaikeuksia. Onneksi en kuitenkaan ole ongelmani kanssa yksin, vaan netti on poikki myös viideltä sadalta kanssa-asujaimeltani.

Kommunikaatioon on vaikea motivoitua, kun kommunikaation äärelle pitää matkata 20-30 minuuttia. Joskus joutuu tekemään oikein nettiluokkasightseeingtourin, kun joka lävessä riittää jonottajia laumaksi asti jo ennen omaa panostani kyseiseen toimintaan.

Suoritin tällä viikolla yhden apurahahakemuksen, kaksi referaattia ja yhden konferenssiabstraktin. Tänään en jaksanut toimittaa itseäni kouluun, mutta siirsin sen sijaan huonekaluni uuteen uskoon. Nyt ei tarvitse enää keskellä yötä heräillä siihen kun lihava poika seinän toisella puolella kylkeä kääntäessään raapii seinää en halua kuvitella millä osalla ruumistaan.

Sain tänään kehuja Frau Sch:lta. Olen kuulemma edistynyt tosi paljon lyhyessä ajassa. Mahtaa johtua siitä, että viimeisen, öh, 19 vuoden aikana tahkotun prosessin aikana on käynyt selväksi, että tämä mun oma tapa selvitä elämässä ei toimi. Niin että olen aika valmis kokeilemaan mitä tahansa. Täytyy myöntää että Frau Sch:n ensimmäinen ajatus siitä, että ongelmieni pohjalla ei ole laiskuus vaan liiallinen itsepainostus (stressi) kuulosti varsin epäuskottavalta.  Käytännössä  näyttää kuitenkin siltä, että toimet itsepainostuksen lopettamiseksi ovat  tuottaneet jo kaksi  yöheräämätöntä  yötä, joiden jäljiltä on aamulla ollut levännyt olo. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

Lopulliset muutospaineet mahdoin keräillä päälleni vähitellen viimeisen kahden-kolmen vuoden aikana. Ensinnä loppui itsemurhan ajatteleminen ensimmäisenä ratkaisuvaihtoehtona kriisien sattuessa. Ehkä mä jotenkin kasvoin siihen, että ei se mikään ratkaisu ole, jos en sitä tule suorittaneeksi. Ensimmäistä kertaa yritin 13-vuotiaana, eikä yritys jäänyt viimeiseksi. Vanhempani eivät tainneet koskaan huomata mitään olevan vialla, kun arvosanat  pysyivät aina samoina. Enkä mä halunnut aiheuttaa niille ongelmia omilla ongelmillani, joten en tullut missään vaiheessa piirtäneeksi neonnuolia omaan suuntaani.

Varsinaiset yritykset jäivät kun tutustuin Dareen ja tovereihin. Vanhempani pitivät heitä  ja roolipelaamista huonona vaikutteena. Isä jopa suositteli laitoshoitoa tähän sairauteen.

Itsemurhan pohtiminen jäi pois selviytymiskeinovalikoimasta vasta gradua tehdessä, jos oikein muistan. Jossain vaiheessa tajusin, että mähän olen oikeastaan aika normaali. Jotenkin olin tajunnut, että itsemurhan pohtiminen on epänormaalia, ja jos on epänormaali noin lähtökohtaisesti ei ole paljon väliä, että suoriutuuko arjessa niin kuin kaikki muut ihmiset. Jos on epänormaali lähtökohtaisesti, ei ole niin väliä jos ei suoriudu kouluun tai peruuttelee tapaamisia, koska ulko-oven avaaminen on liian vaikeaa.

Jos taas on oletusarvoisesti normaali, pitäisi pystyä normaaleihin asioihin. Niinkuin säännölliseen koulunkäyntiin, sosiaaliseen elämään, sen ulko-oven avaamiseen ilman ponnisteluja. Sitten voikin ahdistua siitä, kun ei pysty. Viikossa on aina vähintään yksi koulupäivä liikaa, sosiaalinen elämää vaatii muttei anna, ja ulko-ovi on enimmäkseen hidaste, mutta välillä sen eteen vaan lyhistyy lattialle kun henkeä ahdistaa, sydän tykyttää ja itkettää.

Frau Sch. väittää, että kukaan ei ole normaali, ja siihen niin sanottuun normaliuteenkin pitää opetella omaan tahtiin. Jotkut opettelevat lapsuudessa vanhempien tuella, minä opettelen aikuisuudessa Frau Sch:n tuella. Tuesta olen äärimmäisen kiitollinen. Mutta äärettömän kärsimätön, vaikka yritän tätä prosessina ajatella. Ilmeisesti toipuvilla alkoholisteilla ja narkkareilla on samantyyppisiä rutiininhallinnallisia ongelmia. Ainakin niillä on joku käsitys siitä, mikä niiden ongelmien syynä on, mulla ei oikein ole. Mutta sitä voi varmaan selvitellä sitten kun on saanut niistä rutiineista kiinni.

Tai ei me rutiineista puhuta, me puhutaan säännöllisyydestä, mikä on jo paljon vähemmän itsesyyllistystä aiheuttava sana, ja elämänrytmistä, johon kuuluu sosiaalisuutta ja rauhoittumista, työtä ja lepoa, harrastuksia ja arkiaskareita, jopa biletystä sopivantuntuisessa suhteessa. Ja asioiden suorittaminen on kanssa nou-nou, asioita nautitaan sopivankokoisiksi pilkotuissa palasissa. Sopivan tietää siitä miltä se tuntuu. Jos se tuntuu pahalta ja ahdistaa ja ei ole hyvä ja jos sen takia joutuu tuottamaan itselleen negatiivista painetta, se ei ole sopiva.

Rakkain on ainakin just sopiva.