Nettini kotona on hajalla. Tästä aiheutuu paitsi henkilökohtaista
mielipahaa, kun ei saa kuunneltua BBC7:aa, myös huomattavia
kommunikaatiovaikeuksia. Onneksi en kuitenkaan ole ongelmani kanssa
yksin, vaan netti on poikki myös viideltä sadalta kanssa-asujaimeltani.
Kommunikaatioon on vaikea motivoitua, kun kommunikaation äärelle pitää
matkata 20-30 minuuttia. Joskus joutuu tekemään oikein
nettiluokkasightseeingtourin, kun joka lävessä riittää jonottajia
laumaksi asti jo ennen omaa panostani kyseiseen toimintaan.
Suoritin tällä viikolla yhden apurahahakemuksen, kaksi referaattia ja
yhden konferenssiabstraktin. Tänään en jaksanut toimittaa itseäni
kouluun, mutta siirsin sen sijaan huonekaluni uuteen uskoon. Nyt ei
tarvitse enää keskellä yötä heräillä siihen kun lihava poika seinän
toisella puolella kylkeä kääntäessään raapii seinää en halua kuvitella
millä osalla ruumistaan.
Sain tänään kehuja Frau Sch:lta. Olen kuulemma edistynyt tosi paljon
lyhyessä ajassa. Mahtaa johtua siitä, että viimeisen, öh, 19 vuoden
aikana tahkotun prosessin aikana on käynyt selväksi, että tämä mun oma
tapa selvitä elämässä ei toimi. Niin että olen aika valmis kokeilemaan
mitä tahansa. Täytyy myöntää että Frau Sch:n ensimmäinen ajatus siitä,
että ongelmieni pohjalla ei ole laiskuus vaan liiallinen itsepainostus
(stressi) kuulosti varsin epäuskottavalta. Käytännössä
näyttää kuitenkin siltä, että toimet itsepainostuksen lopettamiseksi
ovat tuottaneet jo kaksi yöheräämätöntä yötä, joiden
jäljiltä on aamulla ollut levännyt olo. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin.
Lopulliset muutospaineet mahdoin keräillä päälleni vähitellen viimeisen
kahden-kolmen vuoden aikana. Ensinnä loppui itsemurhan ajatteleminen
ensimmäisenä ratkaisuvaihtoehtona kriisien sattuessa. Ehkä mä jotenkin
kasvoin siihen, että ei se mikään ratkaisu ole, jos en sitä tule
suorittaneeksi. Ensimmäistä kertaa yritin 13-vuotiaana, eikä yritys
jäänyt viimeiseksi. Vanhempani eivät tainneet koskaan huomata mitään
olevan vialla, kun arvosanat pysyivät aina samoina. Enkä mä
halunnut aiheuttaa niille ongelmia omilla ongelmillani, joten en tullut
missään vaiheessa piirtäneeksi neonnuolia omaan suuntaani.
Varsinaiset yritykset jäivät kun tutustuin Dareen ja tovereihin.
Vanhempani pitivät heitä ja roolipelaamista huonona vaikutteena.
Isä jopa suositteli laitoshoitoa tähän sairauteen.
Itsemurhan pohtiminen jäi pois selviytymiskeinovalikoimasta vasta
gradua tehdessä, jos oikein muistan. Jossain vaiheessa tajusin, että
mähän olen oikeastaan aika normaali. Jotenkin olin tajunnut, että
itsemurhan pohtiminen on epänormaalia, ja jos on epänormaali noin
lähtökohtaisesti ei ole paljon väliä, että suoriutuuko arjessa niin
kuin kaikki muut ihmiset. Jos on epänormaali lähtökohtaisesti, ei ole
niin väliä jos ei suoriudu kouluun tai peruuttelee tapaamisia, koska
ulko-oven avaaminen on liian vaikeaa.
Jos taas on oletusarvoisesti normaali, pitäisi pystyä normaaleihin
asioihin. Niinkuin säännölliseen koulunkäyntiin, sosiaaliseen elämään,
sen ulko-oven avaamiseen ilman ponnisteluja. Sitten voikin ahdistua
siitä, kun ei pysty. Viikossa on aina vähintään yksi koulupäivä liikaa,
sosiaalinen elämää vaatii muttei anna, ja ulko-ovi on enimmäkseen
hidaste, mutta välillä sen eteen vaan lyhistyy lattialle kun henkeä
ahdistaa, sydän tykyttää ja itkettää.
Frau Sch. väittää, että kukaan ei ole normaali, ja siihen niin
sanottuun normaliuteenkin pitää opetella omaan tahtiin. Jotkut
opettelevat lapsuudessa vanhempien tuella, minä opettelen aikuisuudessa
Frau Sch:n tuella. Tuesta olen äärimmäisen kiitollinen. Mutta
äärettömän kärsimätön, vaikka yritän tätä prosessina ajatella.
Ilmeisesti toipuvilla alkoholisteilla ja narkkareilla on samantyyppisiä
rutiininhallinnallisia ongelmia. Ainakin niillä on joku käsitys siitä,
mikä niiden ongelmien syynä on, mulla ei oikein ole. Mutta sitä voi
varmaan selvitellä sitten kun on saanut niistä rutiineista kiinni.
Tai ei me rutiineista puhuta, me puhutaan säännöllisyydestä, mikä on jo
paljon vähemmän itsesyyllistystä aiheuttava sana, ja elämänrytmistä,
johon kuuluu sosiaalisuutta ja rauhoittumista, työtä ja lepoa,
harrastuksia ja arkiaskareita, jopa biletystä sopivantuntuisessa
suhteessa. Ja asioiden suorittaminen on kanssa nou-nou, asioita
nautitaan sopivankokoisiksi pilkotuissa palasissa. Sopivan tietää siitä
miltä se tuntuu. Jos se tuntuu pahalta ja ahdistaa ja ei ole hyvä ja
jos sen takia joutuu tuottamaan itselleen negatiivista painetta, se ei
ole sopiva.
Rakkain on ainakin just sopiva.
torstai, 2. helmikuu 2006
Kommentit