Lopetin tänään joululahjojen hankkimisen. Sain lahjan kaikille paitsi isoäidille, jonka lahjasta tulee kotikutoinen.

Nyt on särkenyt päätä putkeen useamman päivän. Ja se ei ole mukavaa, se.

Huomenna ohjelmassa kotiinpaluu, eli yhden päivän mittainen laahaus- ja raahausoperatsiooni. Alkaa puoli kuudelta, loppuu suurin piirtein seiskalta, mikäli kaikki menee putkeen. Olisin selvinnyt paria tuntia vähemmälläkin.

Päätin ruveta junien ja bussien kanssa vainoharhaiseksi. Koska lentokentällä pitää olla kaksi tuntia ennen lennon lähtöä, kaikkein mukavin oli vähän hilkulla ehtimisen kanssa. Ei muuten, mutta bussin olisi ollut löydyttävä 10 minuutissa, jotta olisin ehtinyt ajoissa. Koska minut on kasvatettu mentaliteettiin, jossa ollaan myöhässä jos ollaan kymmenen minuuttia etuajassa, mahdollinen myöhästyminen lentokentältä oli aiheuttaa stressiä. Jota ei mitenkään poista realiteettien kertaaminen: lentokentältä ei oikeasti ole myöhässä, mikäli saapuu lähtöselvitykseen edes varttia ennen koneen lähtöä.

Päätin kuitenkin välttää stressiä hankkiutumalla Berliiniin pari tuntia etuajassa. Edes mulla ei voi mitenkään mennä kahta tuntia yhden bussin etsimiseen, varsinkaan kun Zoologischer Gartenin ympäristö oli muistaakseni varsin selkeä. Pahimmillaan joutuu kävelemään aseman ympäri. Lippuautomaattiakin osaan jo käyttää.

Suurin osa stressistä mahtaa kuitenkin liittyä lento- ja sattuman pelkoihini. Mitä jos sattuu jotain, enkä pääsekään kotiin Rakkaan luo? Tällaiset pohdinnat ajavat kuitenkin ihmisen hulluksi ennen pitkää. Niinpä päättelin, että parasta vaan stressata junan vaihdosta Naumburgissa ja X9 -bussin löytymisestä. Niitä voi kuitenkin hallita omalla toiminnallaan.

Nyt jos hallitsisi tiskaamisen ja pakkaamisen. Päiväunet tuli jo hallittua. Niin että ei tässä ihan avuttomia olla. Juna-aseman kassatäti tykkäsi, että saksaakin jo osataan ihan kelvollisesti. Se nyt on sentään edistystä.

Ja se, että täysin paikallisen vaihto-opiskelijapopulaation trendien vastaisesti ihmissuhteemme kesti etänä kaksi kuukautta. Minua informoitiin tänään, että kymmenen eroa, kolme jatkuvaa, yksi epävarma tuttujeni joukossa. Kolmesta jatkuvasta yksi on Unkarista ja yksi Tsekeistä ja sitten tämä suomalainen versio. Kristofin tyttö kävi täällä kääntymässä pari viikkoa, Anna näkee poikaystäväänsä Prahassa aina viikonlopun kerran kolmessa viikossa. Yksi epävarma on jenkkiläinen Toby, jolla on kyllä ehtinyt olemaan täällä jo kaksi tyttöystävää, mutta ilmeisesti se ei jenkkiläistä tyttöystävää haittaa, koska sielläkin suunnassa on ollut kaikenlaista säätöä.

Kaksi kuukautta alkaa olla kyllä henkilökohtainen eromaksimi, ei tätä jatkuvaa ikävöintiä ja kaipuuta tahdo ihmisen sielu kestää. Onneksi ei tarvitse enää edes kokonaista päivää.