Paras täkäläinen ystäväni otti ja lähti lopullisesti. Tuntuu aika tyhjältä ja kurjalta ajatella päiviä ilman jokapäiväistä parin tunnin tee- ja tarinasessiota, nyt kun sellaiseen on tottunut. Tekisi mieli päästä itsekin jo kotiin, mutta tavallaan ihan positiivista ettei tarvitse ihan vielä. Pitäisi muutamia kirjoja suorittaa vielä.

Perin Clairelta kaikenlaisia käteviä asioita, niin kuin lusikoita ja sen teekupin, mistä aina join teetä Clairella. Läksiäislahjaksi sain "Kleine Gerbrauchsanleitung für das Leben", elämän käyttöohjeita. Tulevat tarpeeseen.

Uuden elämäni aloitin pistämällä kaksi koneellista pyykkiä pyörimään. Siivotakin voisi. Kirjastoon en jaksa lähteä, mutta ihan riittävästi on luettavaa kotonakin.

Ja sitten olisi se päivän suuri kynnyksenylitys. Pitäisi uskaltautua käymään teellä Clairen kämppisten kanssa, vaikka ei ole edes kutsuttu. Mulle on ollut aina vähän vaikeaa mennä ihmisten ilmoille, erityisesti jos ei ole erityisesti pyydetty, annettu vaan ymmärtää ettei se välttämättä ihan vastenmielistä olisi, jos vaikka käväisisin hengaamassa. Kun ei mulla mitään ihmeellistä tarjottavaa ole, minä vaan.

Joidenkin ihmisten kanssa sitä tulee heti toimeen, joidenkin kanssa pitää vähän opetella ja kaikista ei opi tykkäämään ikinä. Useimmat kivoimmista ja helpoimmista ihmisistä jotka tunnen väittävät olevansa vaikeita ja jotenkin viallisia. Ja yleensä niitten kanssa vielä ystävystyi aika salamana.

Pitäisi jotenkin opetella suhtautumaan avoimemmin sellaisiinkin ihmisiin, joiden kanssa mitään välitöntä salamaystävystymistä ei tapahdu. Niitä kun on kuitenkin ihmisistä suurin osa. Ei nyt mitään sellaista, että on pakko takoa päätä puuhun oikein urakalla, mutta sellaisilta ihmisiltä, jotka kokevat ja näkevät elämän ihan eri tavoin kuin itse, voi oppia eri asioita kuin sellaisilta, jotka ovat samalla aaltopituudella. Jotenkin vieraistakin ihmisistä vaan näkee päältä, että ketkä on tovereita ja ketkä ei, ja siihen intuitioon on kauhean helppo tyytyä.

Pitäisi kehitellä joku sisäinen systeemi, joka menisi päälle kun intuitio on todennut enemmän tai vähemmän painavan ein. Ei-valon palaessa voisi silti hymyillä ja vaihtaa pari sanaa. Tai luennolla olla välittömästi tyrmäämättä muiden ihmisten tyhmiä ajatusraiteita omassa päässään, ja yrittää muokata niitä johonkin mielenkiintoiseen suuntaan. Silti varmaan eniten viihtyisi sellaisten ihmisten parissa, jotka hengaavat samalla oksalla. Mutta yleissosiaalisuus ei olisi ollenkaan niin vaikeaa ja pelottavaa. Ja luennoille ja seminaareihin olisi helpompi mennä, kun niissä olisi aina luvassa jotain rakentavaa kahden tunnin hukkaamisen sijaan.

Jospas sitten seuraavaksi rakentaisi pyykki-installaatioita huoneen poikki. Annan niille nimeksi "Elämän kevät 1" ja "2" ja nautin pari seuraavaa päivää sademetsäilmastosta huoneessani.