Jumangega.

OIen tänään puklannut jo kolme sivua. Enää puuttuu siis seitsemän. Olen aiemmin huomannut, että about kymmenen sivua pystyy puhumaan läpi 20 minuutissa. Tiedä sitten miten tässä käy, kun mukaan tökätään n. 20 kuvaa.

Itsestäni on kivintä kuunnella konferenssiesitelmiä, joissa on jotain substanssia, mutta ei liikaa yksityiskohtia. Kivinta on kuitenkin kirjoittaa esitelmiä, joista tyypeille jää mieleen satunnainen kuva ja satunnainen näppärä lause, joka pistää ne kuvittelemaan, että kyllä sitä substanssiakin varmaan oli, tai vähintään potentiaalia substanssiin.

Minä ja Latour ollaan nimittäin havaittu, että oman terminologian kehittämisellä pääsee jo varsin pitkälle akateemisissa piireissä ja vähintään lomailemaan Ameriikkaan. Minä ja Rheinberger taas ollaan sitä mieltä, että tää näytteen problematiikka on monimutkaisempaa kuin tieteessä kuvitellaan ja se ansaitsisi enemmän huomiota. Se missä minä olen sitten ihan yksinäni on tämä oman metodologian kehittäminen tästä näytteen problematiikasta tieteen kulttuurihistoriallisessa kehyksessä. Tän viimeisen replan kun saisi räväytettyä uskottavasti framille sen muun höpötyksen salatekstinä, niin se proverbiaalinen se olisi niin sanotusti siinä.

Jos kaivaisi ne kuvat esille.