Lähetin eilen loppuraporttini plagiaatiotapauksesta opiskelijan omaan oppiaineeseen.

Takaisinpäin tuli oppiaineen professorilta kehuja ja kiitoksia. Tuntuupa kivalta, että homma on sitten mun osalta ohi, slut, finito, auf wiedersehen. Niillä on sielläpäin jo olemassa selkeä käytäntö plagiaatiotapauksille tiedekunnassa. Plagioijat joutuvat tiedekunnan dekaanin puhutteluun.

Ottaen huomioon, miten paljon meilläkin päin on plagioinnin lisääntymisestä valiteltu, on hämmentävää että tiedekunnalla on jotain kirjallista hymistelyä opiskelijan oppaassa ja henkilökunnalle vain suullinen perimätieto, jonka mukaan laitoksilla toimitaan. Siinä tulee vähän sellainen hönde olo, kun tietää, että tässä on nyt tehty väärin ja tarttis tehdä jotain, mutta toisaalta ei oikein kehtaisi, kun siitä tulee niin paljon vaikeuksia sille toiselle ihmiselle, itsestä nyt puhumattakaan. Tämänkin tapauksen selvittämiseen meni lähemmäs 15 työtuntia kaikkinensa, emotionaalisesta kärsimyksestä nyt puhumattakaan. Ja tulipahan hankittua yksi vihamies lisää.

Ja inhottaa ajatus, että ei voi vaan luottaa siihen, että ihmiset tekevät oikein ja yhteisten pelisääntöjen mukaan. Onhan se sekä naiivia että snobismia ajatella, että yliopistolla ihmiset ovat sen verran fiksuja, että ymmärtävät, että niillä menee pahimmassa tapauksessa tieteellinen ura alta, jos ne lähtevät plagioimaan. Ja että ihmiset yliopistolla varsinkin humanistisella puolella toimiessaan tajuavat, että koska homma perustuu ajattelun lisäksi lukemiseen, kirjoittamiseen sekä luetun ja kirjoitetun muistamiseen, joku on jossain vaiheessa lukenut ne samat asiat, jotka tekee mieli kopioida ilman referenssiä omaan tekstiin. Että jos se teksti on ikinä julkaistu jossain, joku juuri sinun potentiaalinen lukijasi muistaa sen. Ja toisekseen ihmiset eivät ole niin tyhmiä, etteivätkö ne ihmettelisi, että mitähän skitsofreniaa mahtaa olla meneillään, jos jätkä kirjoittaa asiatekstiin satunnaisesti kuin Runeberg, toisinaan kuin Heli Laaksonen ja siihen väliin ihan perusmeiningillä. 

Sapettaa vaan, kun tämä homma joka on muuten niin kivaa onkin nyt kääntymässä siihen, että pitää tulevaisuudessa poliiseilla ympäriinsä noiden leikkaa-liimausten kanssa kun ei voi enää luottaa kanssa-akateemisiinsa. Jotenkin mun logiikka on mennyt, että koska olen voinut luottaa itseeni tässä asiassa kohdalle osuneista houkutuksista huolimatta, niin voin luottaa toisiinkin, kunnes toisin todistetaan. Nyt tämä varmaan toimii sit toiseen suuntaan: koska en voi luottaa tässä suhteessa toisiin, pitää entistä tarkemmin pitää huoli myös omasta viitetekniikasta ja -rehellisyydestä, koska ihminen mä olen siinä missä muutkin.

Mä olisin halunnut pitää sen kauniin kuplani.