Kurjuus. Tuntuu siltä että tie helvettiin on tosiaan reunustettu hyvillä aikeilla.

Vanhempieni molemmat lapset jonottavat tällä hetkellä psykoterapiaan. Puhuimme  lapsuudesta viime viikolla. Tai minä pääsiassa puhuin, pikkuveli ei pysty vielä. Paitsi olemaan samaa mieltä, jos on samaa mieltä.

Yhdessä ahdistuminen ei varsinaisesti ole jaettu ilo. Ainoa mikä siinä lohduttaa on se, että ei tarvitse kantaa niin kovaa taakkaa omasta syyllisyydestään omaan pahaan oloonsa. Ja muiden. Eikä tarvitse pelätä niin kovin oman mielenterveytensä puolesta. Paradoksaalisesti sanottu, mutta tuntuu selkeämmältä, kun on objektiivista todistusaineistoa siitä, että olen sekaisin ainakin sillä tavalla kuin oletankin olevani. Pidän sitä hyvin positiivisena, vaikkakin helvetin ahdistavana lähtökohtana. Omilla jaloilla tässä seistään, vaikka huteraa onkin.

Mutta toisen ihmisen kärsimyksen seuraaminen sivusta, kykenemättä juuri auttamaan, on sydänjuuria raastavan kamalaa. Jotain tukea pystyy antamaan, mutta ei saisi tyrkyttää enemmän kuin toinen voi ottaa vastaan.  Muiden ihmisten tekosia ei valitettavasti pysty myöskään ennakoimaan tai kontrolloimaan, ja ne pystyvät näköjään suorituksiin, joilla pääsisi takuuvarmasti mitalisijoille saatanan vittumaisen aivottomuuden  maailmanmestaruuskisoissa.

Haluaisin vaan nukkua huomiseen, mutta ei nukuta.