Olipa taas aamusuihkussa pohtimista. On parempi olo, joten mieleen juolahti, että ehkä mä olen vain keksinyt kaiken, huomionhakuisuudessani. Kun pääosalla maailman ihmisistä menee kuitenkin huonommin kuin minulla, niin pitäisi vaan ottaa itseä niskasta kiinni, ja lopettaa tämä ahdistuminen ja ruveta tekemään jotain tuottavaa.

Mielestäni kokemukseni ovat olleet ihan todellisia, mutta ulkopuolelta tulleesta painostuksesta johtuen en enää tiedä mitä ajatella. Päässä takoo yksi kommentti "Tuota sä et usko itsekään. Niin.", joka luultavasti oli kommentoijan verbaalinen itsepuolustusrefleksi, mutta se tuottaa välähtäessään minulle tarpeen kyseenalaistaa kaiken oman kokemukseni. Jos olen väärässä, ja mitään ei oikeasti ollut, olen ihan  eri tavalla kieroutunut kuin olin ajatellut olevani,  ja  paljon enemmän sekaisin.

Mulla ei ole ollut lapsena kauheasti kontakteja muihin perheisiin, joten ei ole juuri mitään vertailupohjaa. Viime hädän reality-checkinä soitin pikkuveljelleni, joka kuitenkin asui samassa perheessä, silloin kun ei ollut kavereillaan, joten oletettavasti hän osaa arvioida paremmin.

Puhelun aikana helpotti. En mä kuitenkaan ihan niin sekaisin vielä ole, ettenkö erottaisi todellisia muistikuvia keksityistä. Tunnelmakuvat ainakin täsmäävät, eikä kaikissa perheissä kuulemma ollut sellaista kuin meillä.

Tunnen suurta syyllisyyttä ja häpeää siitä, että piti mennä pikkuvelikin sotkemaan tähän. Ja vielä itsekkäistä syistä, että mulle tulisi parempi, selkeämpi olo. Ehkä tästä kaikesta vielä jotain iloa on.