Olipa taas aamusuihkussa pohtimista. On parempi olo, joten mieleen
juolahti, että ehkä mä olen vain keksinyt kaiken,
huomionhakuisuudessani. Kun pääosalla maailman ihmisistä menee
kuitenkin huonommin kuin minulla, niin pitäisi vaan ottaa itseä
niskasta kiinni, ja lopettaa tämä ahdistuminen ja ruveta tekemään
jotain tuottavaa.
Mielestäni kokemukseni ovat olleet ihan todellisia, mutta ulkopuolelta
tulleesta painostuksesta johtuen en enää tiedä mitä ajatella. Päässä
takoo yksi kommentti "Tuota sä et usko itsekään. Niin.", joka
luultavasti oli kommentoijan verbaalinen itsepuolustusrefleksi, mutta
se tuottaa välähtäessään minulle tarpeen kyseenalaistaa kaiken oman
kokemukseni. Jos olen väärässä, ja mitään ei oikeasti ollut, olen
ihan eri tavalla kieroutunut kuin olin ajatellut olevani,
ja paljon enemmän sekaisin.
Mulla ei ole ollut lapsena kauheasti kontakteja muihin perheisiin,
joten ei ole juuri mitään vertailupohjaa. Viime hädän reality-checkinä
soitin pikkuveljelleni, joka kuitenkin asui samassa perheessä, silloin
kun ei ollut kavereillaan, joten oletettavasti hän osaa arvioida
paremmin.
Puhelun aikana helpotti. En mä kuitenkaan ihan niin
sekaisin vielä ole, ettenkö erottaisi todellisia muistikuvia
keksityistä. Tunnelmakuvat ainakin täsmäävät, eikä kaikissa perheissä
kuulemma ollut sellaista kuin meillä.
Tunnen suurta
syyllisyyttä ja häpeää siitä, että piti mennä pikkuvelikin sotkemaan
tähän. Ja vielä itsekkäistä syistä, että mulle tulisi parempi,
selkeämpi olo. Ehkä tästä kaikesta vielä jotain iloa on.
torstai, 29. kesäkuu 2006
Kommentit