Huomenna suuntaan DC:aan aamujunalla.

Orientaatio loppui perjantaiaamuna. Oli yllättävän kurjaa erota kaikista uusista ystävistä ja tutuista. Kurjuus vallan lisääntyi iltapäivällä, kun joku paikallinen bakteeri pesiytyi silmiini. Niinpä New Yorkissa turisteilun sijaan olen pääasiassa asioinut sängyn, kylppärin ja keittiön välillä.

Sekä paikallisessa ensiavussa. Kahdesti. Toisella kerralla olin jo ihan pro: läväytin vakuutuspaperit oikean henkilön eteen, vastasin sujuvasti mihin tahansa suurin piirtein oikeilla äännearvoilla alkaneeseen kutsuun, ja täyttelin nimeni oikeille viivoille oikeissa papereissa. Onneksi satuin olemaan paikalliskulttuuria tuntevien kavereiden luona, kun sairastuminen tapahtui. Vakuutusyhtiön ja erityyppisten klinikoiden välillä navigointi sujui vaan niin paljon helpommin, kun joku tiesi kertoa missä järjestyksessä edetä ja mitä kysymyksiä kysyä miltäkin taholta. 

Sairaalasta lähettivät laskun suoraan vakuutusyhtiölle, joten hoidon hintaa en osaa sanoa. Ameriikassa lääkkeet maksavat lähes kymmenkertaisesti sen minkä Suomessa. Vakuutusyhtiöni varmaan ilahtuu, mutta minkäs teet.

Ilman näköä kun ei tule ammatinharjoituksesta saati sitten työpaikalle pääsystä yhtään mitään.