Tänään oli vapaapäivä spykiatrikoista, mitä vähän päässä pyäriviä kommentteja ylös kirjoitin. Valkoinen paperi on iloinen asia. Kommentit ovat minua ahdistaneita vanhempieni kommentteja viimeiseltä pariltakymmeneltä vuodelta. Ahdistus meni ohi, mutta sitä paperia en pysty katsomaan.

Se on kyllä kumma, miten yksittäiset sanat voivat muuttua oksettaviksi lauseiksi. Periaatteessa ihan viattomat lauseet, "Katos, sä olet jo herännyt!", "Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos." voivat olla ihan älyttömän tuskaisia.

Kävin eilen elämäni ensimmäistä kertaa psykiatrilla, kahdesti. Setä laittoi jotain bromidia, ja toivotti tervetulleeksi uudelleen sit kun tuntuu siltä, tai viimeistään viikon päästä. Masennukseen. Voi olla ihan plaseboefekti, mutta tuntuu tasapainoisemmalta, eikä ahdista ihan niin paljon, eikä pelota oikeastaan mikään.

Hupaisaakin oli. Perinnöllisistä syistä johtuen minulla on kohonnut riski sairastua skitsofreniaan, se kuulemma yleensä tapahtuu tässä kahden- ja kolmenkympin välissä. (Tämä ei siis ollut se hupaisa kohta.) Lääkäristoveri kysäisi sitten klassisen skitsofreniakysymyksen, että tunnenko että minua seurataan. Totesin, että mä en kyllä ole sen arvoinen ihminen, että mua kukaan haluaisi seurata, että ainoa ihminen joka minua haluaa observoida tieteellisen objektiivisesti on kyllä ihan minä itse.

Dissosiatiivista kriisiä siis pukkaa, jatkoi hän, kun selitin tilaani. Joo, jatkoin minä. Se ei ollut kysymys, totesi hän. Aha, menin minä, mutta intuitiivisesti se vaikutti minustakin varsin hyvältä sanalta kuvaamaan tätä tilaani. Tunteet sanoo yhtä, rationaalinen mieli toista. Tavallaan ihan normaalia, paitsi että minä ehkä tottumuksen puutteesta hämmennyn, ja tarkkailen tilannetta vähän niinkuin vierestäni. Fyysisiä aistimuksia itselleni tuottamalla (Frau Schu. opetti) pääsen ikäänkuin palailemaan itseeni, mutta sitten ahdistaa ja pelottaa aivan saatanasti, koska tuo ei vaan ole missään määrin normaalia.

Mutta niin kauan kuin tajuan että se ei ole normaalia, olen vielä olettaakseni järjissäni, ja siitä on hyvä lähtä liikkeelle. Ihan sama onko se plaseboefekti vai nou, pääasia että wörkkii. Niillä pillereillä tuntuu olevan henkilökohtaisena sivuoireena näkökentässä leijuvat varjokuvat, jollaisia saa yleensä kun tulee auringonvalosta sisälle, mutta mulla on nyt niitä koko ajan. Katselen perjantaihin, josko ne varjot häviäisivät, ja pyydän sitten vaihtamaan merkkiä, jos ei.

Tällä hetkellä mua harmittaa, kun olen hukannut näin monta päivää (5) tekemättä juurikaan töitä. Tämä kyllä kuulostaa just multa. Lisäksi ketuttaa suunnattomasti myöntää, että en ole pystynyt kun on tuntunut niin pahalta ja paha olo on hyvin väsyttävää. Mutta periaatteessa, jos toimisin moraalisesti oikein, siis pitäisi lopettaa turha  höpöhöpötunteilu, josta mitään hyötyä ole ja tehdä vaan reippaasti. Jepjep, ei ole tämä persoonallisuus ainakaan hakusessa vielä tällä hetkellä. Ääniä en kuule, mikä on tosi outoa, mutta mahtaa johtua siitä ettei naapurustossa sentään joka yö jakseta bilettäa. Harhar, mustan huumorin kukka se tuikkii välkymmin.