Lentäminen oli jälleen inhottavaa. Ei ole hyvä pienen ihmisen peltipurkissa maan ja taivon välissä.
Bonarina lennolla oli mukana koira, joka oli dedikoitu minun viereeni.
Tavallisen lentopelon lisäksi sain koko matkan arvailla, että
tukehdunko vai enkö tukehdu. Koira oli sellainen pieni mopsinpentu,
häthätää 25 senttiä kanttiinsa leveimmiltä kohdiltaan. Katseesta
päätellen sitä ei olisi voinut enempää pelottaa, mutta se oli valinnut
selviytymistaktiikakseen paikalleen jähmettymisen.
Mä olin vokaalimpi. Kun mopsia käsilaukussa reijaava blondi
englantilaishäiskä oli jäänyt koirasta kiinni lentoemolle, tunnustin
sekä lentopelkoni että harvinaisen reippaan koira-allergiani pillereitä
niellen. Koiratoveri ei paljon korvaansa lotkauttanut, mutta blondi
siirtyi vapaalle paikalle muutaman rivin päähän. Pystyin ainakin
kuvittelemaan, ettei niin mininen ja tankea otus millään kykenisi
pölyttämään minua kuoliaaksi.
Ja se toimi.
Tänään pöngin seikkailumatkan kautta museolle. Voi elämän kevät miten
noloa oli tavata kaikki vanhat sedät ja tädit, mutta kaikki olivat tosi
ystävällisiä. Luonnontieteilijäpiireissä on tapana naureskella
historioitsijoille, eivät ehkä nauraisi niin sydämellisesti jos
tietäisivät mun missiona olevan paljastaa niiden tieteen hatara
filosofinen pohja. Ehkei kande kuitenkaan kertoa ennen kuin siitä
museosta on irroitettu kaikki todistusaineisto, mikä irti lähtee.
Tänään kävi ilmi, että kyllä muuten lähtee. Hengasin viisi tuntia pölyä
nieleskellen sellaisessa kuuden neliömetrin paloturvallisessa
arkistohuoneessa, jossa säilytetään korvaamattomia kirjoja. Siis
sellaisia joita on maailmassa jäljellä muutamia kappaleita. Joista
tarvitsemiani saan skannailla ja kopsailla sen mukaan kuin huvittaa.
Menossa mukana esimerkiksi erään turkulaisen akateemikon kuvitettu
museokatalogi 1700-luvun alusta. Kotimaiset kappaleet taisivat tuhoutua
Turun palossa. Saatanpa kirjoittaa siitä artikkelin ehtiessäni.
Löysin myös kätevästi 1800-luvun lopussa julkaistun bibliografian
tanskalaisten eläintieteilijöiden teoksista. Nyt kun vielä kykenisi
jäjittämään kaikki olennaisen oloiset painotuotteet, ja lukemaan ne.
Aikaa alle kolme viikkoa.
Säilyneitä käsikirjoituksia en millään kykenekään kolmessa viikossa
haalimaan edes auttavaa määrää kaikista olennaisista. Mutta kaikkea ei
voi saada. Ensi kerralla sitten.
Vähänkö mä olen oppinut tässä parin vuoden aikana. Kyllä tämä tästä,
luulisin. Kotimatkalla yritin vielä löytää tieni kansallisiin paperi-
ja kirjakätköihin, mutta se ei enää onnistunut. Pääsin kotiin
seiskalta, nukuin puolentoista tunnin päikkärit lounaan nautittuani.
Niin hurjaa elämää mulla täällä Köpiksessä.
torstai, 23. maaliskuu 2006
Kommentit