Lentäminen oli jälleen inhottavaa. Ei ole hyvä pienen ihmisen peltipurkissa maan ja taivon välissä.

Bonarina lennolla oli mukana koira, joka oli dedikoitu minun viereeni. Tavallisen lentopelon lisäksi sain koko matkan arvailla, että tukehdunko vai enkö tukehdu. Koira oli sellainen pieni mopsinpentu, häthätää 25 senttiä kanttiinsa leveimmiltä kohdiltaan. Katseesta päätellen sitä ei olisi voinut enempää pelottaa, mutta se oli valinnut selviytymistaktiikakseen paikalleen jähmettymisen.

Mä olin vokaalimpi. Kun mopsia käsilaukussa reijaava blondi englantilaishäiskä oli jäänyt koirasta kiinni lentoemolle, tunnustin sekä lentopelkoni että harvinaisen reippaan koira-allergiani pillereitä niellen. Koiratoveri ei paljon korvaansa lotkauttanut, mutta blondi siirtyi vapaalle paikalle muutaman rivin päähän. Pystyin ainakin kuvittelemaan, ettei niin mininen ja tankea otus millään kykenisi pölyttämään minua kuoliaaksi.

Ja se toimi.

Tänään pöngin seikkailumatkan kautta museolle. Voi elämän kevät miten noloa oli tavata kaikki vanhat sedät ja tädit, mutta kaikki olivat tosi ystävällisiä. Luonnontieteilijäpiireissä on tapana naureskella historioitsijoille, eivät ehkä nauraisi niin sydämellisesti jos tietäisivät mun missiona olevan paljastaa niiden tieteen hatara filosofinen pohja. Ehkei kande kuitenkaan kertoa ennen kuin siitä museosta on irroitettu kaikki todistusaineisto, mikä irti lähtee.

Tänään kävi ilmi, että kyllä muuten lähtee. Hengasin viisi tuntia pölyä nieleskellen sellaisessa kuuden neliömetrin paloturvallisessa arkistohuoneessa, jossa säilytetään korvaamattomia kirjoja. Siis sellaisia joita on maailmassa jäljellä muutamia kappaleita. Joista tarvitsemiani saan skannailla ja kopsailla sen mukaan kuin huvittaa. Menossa mukana esimerkiksi erään turkulaisen akateemikon kuvitettu museokatalogi 1700-luvun alusta. Kotimaiset kappaleet taisivat tuhoutua Turun palossa. Saatanpa kirjoittaa siitä artikkelin ehtiessäni.

Löysin myös kätevästi 1800-luvun lopussa julkaistun bibliografian tanskalaisten eläintieteilijöiden teoksista. Nyt kun vielä kykenisi jäjittämään kaikki olennaisen oloiset painotuotteet, ja lukemaan ne. Aikaa alle kolme viikkoa.
 
Säilyneitä käsikirjoituksia en millään kykenekään kolmessa viikossa haalimaan edes auttavaa määrää kaikista olennaisista. Mutta kaikkea ei voi saada. Ensi kerralla sitten.

Vähänkö mä olen oppinut tässä parin vuoden aikana. Kyllä tämä tästä, luulisin. Kotimatkalla yritin vielä löytää tieni kansallisiin paperi- ja kirjakätköihin, mutta se ei enää onnistunut. Pääsin kotiin seiskalta, nukuin puolentoista tunnin päikkärit lounaan nautittuani. Niin hurjaa elämää mulla täällä Köpiksessä.