Viime viikolla alkoi olla taisteluväsymystä.
Ei muuten, mutta elämän kanssa. En tajua, miksi kaikki on niin vaikeaa.
Ja miksei se ole yhtä vaikeaa muille? Tai jos onkin, miten kaikki muut
näyttävät selviytyvän kuitenkin, ja minä en? Mitä musta puuttuu?
Eila sanoi, että mulla on jotain mitä muilla ei ole, ja siksi elämä on
niin vaikeaa. Mulla on liian ankara sisäinen äiti, jolle mikään ei ole
koskaan riittävästi tai tarpeeksi hyvä. Kehua ei voi, ettei ylpisty;
hyväksyä ei voi, ettei laiskistu; itkeä ei voi, koska "ei se mitään
auta".
Sisäinen henkilögalleria sen kun kasvaa: sisäisen lapsen lisäksi mulla
on nyt sisäinen äiti, joka pölähti paikalle juuri kun sisäinen lapsi
alkoi olla jokseenkin tasapainossa. Sitä vastaan pitäisi alkaa
kapinoimaan jotenkin muutenkin kuin puremalla itseä jatkuvasti
nilkkaan, mutta taisteluväsy painaa päälle. Ei jaksaisi tiedostaa koko
ajan, ei jaksaisi aktiivisesti muokata itseään, kun ympäristö painostaa
olemaan se sama, joka on aina ollut, koska se sopii ympäristölle. Sitä
tuntee tekevänsä niin väärin ja pahoin, jos nostaa itsensä ja oman
perheensä oman elämänsä keskipisteeksi.
Ja samalla pitäisi sitten vääntää työtä. Olisi artikkeli ja yksi
väitöskirjan johdanto. Sisäinen äiti menee, että ei siittä tule mitään
jos et tee sitä, tätä ja tota heti nyt. Sisäinen lapsi ahdistuu ja
haluaa vaan nukkua. Sisäinen äiti menee, että kyllähän me se
tiedettiin, ei susta mitään tuu, menisit oikeisiin töihin. Ja välipalaa
et ole ainakaan ansainnut.
Elä tässä näiden kanssa sitten. Onneksi on vielä Rakkainkin, ei muuten jaksaisi.
lauantai, 3. maaliskuu 2007
Kommentit