Lähetin eilen loppuraporttini plagiaatiotapauksesta opiskelijan omaan oppiaineeseen.
Takaisinpäin tuli oppiaineen professorilta kehuja ja kiitoksia.
Tuntuupa kivalta, että homma on sitten mun osalta ohi, slut, finito, auf wiedersehen. Niillä on
sielläpäin jo olemassa selkeä käytäntö plagiaatiotapauksille
tiedekunnassa. Plagioijat joutuvat tiedekunnan dekaanin puhutteluun.
Ottaen huomioon, miten paljon meilläkin päin on plagioinnin
lisääntymisestä valiteltu, on hämmentävää että tiedekunnalla on jotain
kirjallista hymistelyä opiskelijan oppaassa ja henkilökunnalle vain
suullinen perimätieto, jonka mukaan laitoksilla toimitaan. Siinä tulee
vähän sellainen hönde olo, kun tietää, että tässä on nyt tehty väärin
ja tarttis tehdä jotain, mutta toisaalta ei oikein kehtaisi, kun siitä
tulee niin paljon vaikeuksia sille toiselle ihmiselle, itsestä nyt
puhumattakaan. Tämänkin tapauksen selvittämiseen meni lähemmäs 15
työtuntia kaikkinensa, emotionaalisesta kärsimyksestä nyt
puhumattakaan. Ja tulipahan hankittua yksi vihamies lisää.
Ja inhottaa ajatus, että ei voi vaan luottaa siihen, että ihmiset
tekevät oikein ja yhteisten pelisääntöjen mukaan. Onhan se sekä naiivia
että snobismia ajatella, että yliopistolla ihmiset ovat sen verran
fiksuja, että ymmärtävät, että niillä menee pahimmassa tapauksessa
tieteellinen ura alta, jos ne lähtevät plagioimaan. Ja että ihmiset
yliopistolla varsinkin humanistisella puolella toimiessaan tajuavat,
että koska homma perustuu ajattelun lisäksi lukemiseen, kirjoittamiseen
sekä luetun ja kirjoitetun muistamiseen, joku on jossain vaiheessa
lukenut ne samat asiat, jotka tekee mieli kopioida ilman referenssiä
omaan tekstiin. Että jos se teksti on ikinä julkaistu jossain, joku
juuri sinun potentiaalinen lukijasi muistaa sen. Ja toisekseen ihmiset
eivät ole niin tyhmiä, etteivätkö ne ihmettelisi, että mitähän
skitsofreniaa mahtaa olla meneillään, jos jätkä kirjoittaa asiatekstiin
satunnaisesti kuin Runeberg, toisinaan kuin Heli Laaksonen ja siihen
väliin ihan perusmeiningillä.
Sapettaa vaan, kun tämä homma joka on muuten niin kivaa onkin nyt
kääntymässä siihen, että pitää tulevaisuudessa poliiseilla ympäriinsä
noiden leikkaa-liimausten kanssa kun ei voi enää luottaa
kanssa-akateemisiinsa. Jotenkin mun logiikka on mennyt, että koska olen
voinut luottaa itseeni tässä asiassa kohdalle osuneista houkutuksista
huolimatta, niin voin luottaa toisiinkin, kunnes toisin todistetaan.
Nyt tämä varmaan toimii sit toiseen suuntaan: koska en voi luottaa
tässä suhteessa toisiin, pitää entistä tarkemmin pitää huoli myös
omasta viitetekniikasta ja -rehellisyydestä, koska ihminen mä olen
siinä missä muutkin.
Mä olisin halunnut pitää sen kauniin kuplani.
maanantai, 19. maaliskuu 2007
Kommentit